Kaikki varmaan tunnistavat jossain määrin sen vaiheen elämässä, kun ei vain yksinkertaisesti joko ehdi tai jaksa pitää kalenteria ajantasalla tai ainakaan panostaa sen koristeluun. Silloin saa käydä valtavaa sisäistä kamppailua itsensä kanssa, onko se nyt niin vakavaa, jos viikkoaukeamat täyttyvät pikaisista lyijärimerkinnöistä tai ei ole mitään hajua mitä trackereihin kuuluisi täyttää minkäkin päivän kohdalle, kun on unohtanut hyväksi toviksi niiden olemassaolon.
Itselleni syksy on aina ollut kaikkein inpsiroivinta aikaa, niin muutenkin kuin myös tämän harrastuksen osalta. Muistan miten loppukesästä vielä oikein odotin alkavaa syksyä ja sitä, miten pääsen maalaamaan kivoja syysaiheisia kuvia ja koristelemaan kalenteriaukeamat ihanilla syksyn väreillä. Elämä kuitenkin tuli väliin ja erinäisistä syistä asiat menivätkin vähän toisella tavalla. Yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa en vain yksinkertaisesti jaksanut tarttua kalenteriin tai siveltimeen kumpaankaan.
Viikot kuluivat, syyskuu vaihtui lokakuuksi enkä ollut maalannut yhtäkään syksyaiheista maalausta ja kalenteriani oli usean viikon osalta täytetty vain hätäisesti lyijykynällä. Sen verran sentään perfektionismistani pidin kiinni, että minun oli pakko tehdä pakolliset lyijykynämerkinnät, koska tiesin haluavani koristella aukeamat jälkijunassa, vaikka sitten väkisin.
Alkuun harmitus oli suuri, kun en missään kohtaa tavallaan pääsyt mukaan siihen ihanaan luovuudenpuuskaan ja inspiraatioon, johon normaalisti syksy minut vie. Tunsin jotenkin pettäneeni itseni. Muutenkin oli jo raskasta, kun ei vain ollut energiaa tehdä itselleen mieluisia asioita ja illat kuluivat lähinnä sohvalla maaten ja aikaisesta nukkumaanmenosta haaveillen.
Jossain kohtaa pystyin kuitenkin katsomaan asiaa hieman laajemmin. Mikään ei estäisi minua palaamasta noihin tyhjiin aukeamiin tai syksyaiheisiin maalauksiin sitten, kun taas jaksaisin. Samalla tavalla voisin iloita syksyn väreistä ja tunnelmasta vielä myöhemminkin. Ja jos nyt kävisi niin ikävästi, että aukeamat jäisivät tekemättä, en todennäköisesti muistaisi sitä edes enää siinä kohtaa, kun vaihtaisin ensi vuoden kalenteriin. Eli lakkasin stressaamasta asiasta.
Ilokseni voin nyt muutaman erittäin väsyneen ja turhan tuntuisen viikon jälkeen todeta, että elämä alkaa vihdoin voittaa. Pitkästä aikaa kiinnosti jopa tarttua kalenteriin ja paikata muutaman kuluneen viikon tyhjät koristelut. Tarinan opetus taitaa siis olla se, että joskus tulee kausi, kun harrastus ei syystä tai toisesta onnistu tai ole päällimmäisenä mielessä. Se ei kuitenkaan ole maailmanloppu, vaan kyllä se innostus sieltä sitten taas hiljalleen palaa, kun sen aika on.
Lempeyttä tekemiseen kaikille,
Carita
