Avainsana: tarinat

Writer’s Notebook eli kirjoittajan muistikirja

Mikä siis on Writer’s Notebook eli niin sanottu kirjoittajan muistikirja? Itse ajattelen sen olevan idea- ja vinkkipankki kirjoittamisen tueksi. Toisin sanoen se on se pikku kirjanen, joka ainakin yrittää pitää inspiraatiosi hallinnassa – jollain tasolla. Kirjoitatpa sitten blogia, runoja, romaania, novelleja, päiväkirjaa – ihan mitä vain, voi Writer’s Notebookista (käytetään myös termiä Writer’s Journal) olla sinulle hyötyä. Alkuun pääset ottamalla esille vihkon ja kynän. Niin minäkin aloitin, kunnes sitten homma lähti käsistä kuin telkkä pöntöstä. Ei se A5-kokoinen ruutuvihko ollutkaan enää yhtään inspiroiva eikä kiva eikä kestänyt kasassa.

Nykyään minun Writer’s Notebookina toimii A6-kokoinen musta Leuchtturm1917. Pieni ja kompakti kirjanen, joka kulkee menossa mukana Priman Traveler’s Journalin hellässä huomassa. Tämä yhdistelmä kulkee mukanani kaikkialle. Kyllä, bullet journal voi joskus jäädä kotiin, mutta tämä ei.

Writer’s Notebookin lisäksi kansien välistä löytyy pieni vihko osoitteille ja syntymäpäiville, suttuvihko, johon kirjoitan ”äkkiä muistiin” -asiat sekä mixed media -vihko matkamuistoille. Löytyy elokuvalippuja, pääsylippuja konsertteihin ynnä muita pieniä kivoja lippusia ja lappusia. Takakannessa olevassa vetoketjullisessa taskussa säilytän lyijytäytekynää ja washisampleja. Alla olevassa kuvassa näkyvät tarrat sujautan Leuchtturmin omaan taskuun.

Mitä tuonne Writer’s Notebookiin sitten oikein voi laittaa? Vaikka jotain seuraavista:

  • listoja erilaisista asioista (unelmat, haaveet, oivallukset, asiat jotka tekevät sinut onnelliseksi/iloiseksi/surulliseksi, lempi kirjasi/kappaleesi…)
  • nimiä, joista pidät ja kuvaus, millainen henkilö nimestä tulee mieleen (kirjailijat > henkilöiden ideointi)
  • ajatelmia
  • sanontoja
  • laulujen sanoja
  • runoja
  • kirjoitushaasteita
  • muistoja
  • lyhyitä tarinoita
  • sivustakuultuja keskusteluita
  • kehuja
  • lehtileikkeitä
  • valokuvia

Minulla on tapana kirjoittaa ylös kuulemiani hauskoja lausahduksia ja näkemiäni asioita/tilanteita. Näistä saa ammennettua hyvin pohjaa omiin teksteihin. Ja yleensä ne kuningasideat tulevat mieleen työmatkalla tai kaupan kassajonossa. Tällöin on hyvä olla menossa mukana musitikirja, johon kirjoittaa idean äkkiä muistiin. Ideaan on hyvä palata sopivampana ajankohtana, kun se on kirjoitettu ylös eikä se näin ollen pääse unohtumaan. Kirjoitusjumin vaivatessa otan apuun jonkun listattavista ideoista ja alan vain kirjoittaa. Jumi katoaa kuin itsestään vain ja ainoastaan sillä, että kirjoittaa jotain muuta kuin sitä työn alla olevaa tekstiä. Okei, joskus on nukuttava yön yli, mutta yleensä tämä mielen harhauttaminen toimii.

Itse käytän Writer’s Notebookia pääsääntöisesti blogitekstien ideapankkina ja runojen kirjoittamisen tukena. Lyhyitä tarinoita kirjoitan omaksi ilokseni kirjoitushaasteiden innoittamana. Tosin nyt olen kirjoitellut tekstejä enemmän niin, että niitä voi yhdistellä keskenään ja siitähän syntyisi novellinpoikanen… Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Onko sulla oma Writer’s Notebook tai haaveiletko sellaisen aloittamisesta?

Terkuin,
Pirre

Päiväkirjan kirjoittamisesta

Muistan ihailleeni tarhaikäisenä Tiimareissa ja kirjakaupoissa hienoja lukollisia päiväkirjoja. Ei mun elämässä mitään jännittävää silloin tapahtunut, mitä olisi tarvinnut alkaa kirjaamaan ylös, mutta jotenkin nuo kauniit kirjat vaan kiehtoivat. Lapsena koetun, ikuisuudelta tuntuneen haikailun jälkeen, sain lopulta syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani – ja ai että miten hienoa oli omistaa tuo ruusukantinen lukittava kirja!

En ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, sillä jo lapsena niihin kirjoittamisen ylläpitäminen tuntui mahdottomuudelta. Ne olivat vähän kuin Tamagotcheja, jotka vaan lopulta jätettiin kuolemaan jonnekin laatikon pohjalle, kun niiden hoitaminen alkoi kyllästyttää. Tämän takia allekirjoittaneen laatikoista löytyy yhä kymmeniä aloitettuja päiväkirjoja ja muutamia kuolleita Tamagotcheja – mukaanlukien tämä kuusivuotislahjaksi saamani päiväkirja, ja nelivuotiaana Ruotsinlaivalta kinuttu pinkki Tamagotchi.

Päiväkirjan sisältö on juurikin niin laadukasta, mitä voi olettaa ala-asteen aloittamista odottavalta Miljalta. Tai en oikeastaan tiedä millaisia oletuksia teillä on siitä, millainen kyseinen Milja on ollut, mutta tykkäsin kovasti kirjoittaa jo silloin. Oma päiväkirja oli loistava paikka kanavoida tuota kuusivuotiaan tajunnanvirtaa upeine harakanvarpaineen. Käsialani on yhä onnettoman surkea, mutta sentään pari askelta ollaan senkin kehittymisessä päästy eteenpäin.

En millään osaa kertoa, olenko päivännyt ensimmäisen upean ”laulun” tammikuun toiselle päivälle, vaiko kenties helmikuun puolelle. Vuosiluku 1999 sentään on melkein selkeä lukea, vaikka numerot ovatkin hieman erilaisia kuin mihin olen nykypäivänä tottunut. Voi olla myös täysin mahdollista, että olen päättänyt kirjoittaa päivämäärän peilin kautta. Mitään skenaariota ei voi laskea pois, kun kyseessä on ensimmäisen päiväkirjan käsiinsä saanut Milja.

Laulujen päärooleissa nähdään erilaisia eläimiä, joilla tuntuu olevan suurempiakin ongelmia olla ystäviä eri lajien kanssa, ja ne jostain syystä ”loikkivat” tai ”eksyvät” aina metsään. Kissan kaveriksi ei ole käynyt pupu, sillä pupu on kissan mielestä ollut ”liian iso.” En todellakaan tiedä millaisia jättiläiskaneja olen pienenä nähnyt, sillä jokainen tapaamani kissa on poikkeuksetta ollut tapaamiani kaneja isompi. Jostain syystä olen myös kokenut, että ”kotihin” on runollisempi tapa kirjoittaa sana ”kotiin” – tämän faktan on pakko olla tullut jostain lastenlaulusta tai -tarinasta, sillä vaikka puhun oudon formaalisesti myös Internetin ulkopuolella, on ”kotihin” vähän turhan absurdia kieltä jopa minulle.

Eläinten eksyessä jatkuvasti metsään tapaamaan toisia puhuvia olentoja, on runosuoneni sykkinyt myös upeiden tarinoiden myötä. Halloween on jo pienenä ollut lempipyhäni, minkä voi päätellä tästä upeasta taiteellisesta valinnasta, joka löytyy eläinlaulujen jälkeiseltä sivulta. Tässä vaiheessa olen myös jättänyt päivämäärien merkitsemisen pois, mutta tiedän etten ole pitänyt tätä(kään) päiväkirjaa muutamaa kuukautta pidempään elossa. Kuten niitä Tamagotchejakaan.

Pienten kirjainten oppiminen helpotti huomattavasti luetunymmärtämistä tarinoiden kannalta, mutta ne eläimet on tosiaan nyt jätetty sinne metsään pyörimään. Sen sijaan olen pitänyt sokeripaloja ilmeisen taitavina kävelijöinä, ja olen ollut hyvin perillä sokerin sulamistodennäköisyydestä vesiolosuhteissa. Dramaattinen juonenkäänne todella dramaattisen ja pitkän tarinan lopettamiseen, tiedän. En tiedä, onko ”yht’äkkiä’ vai ”kotihin” pahempi miljaismi, mutta voin ainakin hyvin lämmöllä todeta olleeni stereotypia itsestäni jo vuonna 1999.

Mikäli teillä on lapsia – lykätkää niille käsiin oma soma päiväkirja. Saatte varmasti hupia, mikäli lapsistanne löytyy vähänkään yhtä taiteellisia kirjailijasieluja, kuin kuusivuotias Milja on ollut. Voittaa aina jatkuvasti piipittävät Tamagotchit, jotka lapsesi varmasti jossain vaiheessa määrätietoisesti murhaa.

– Milja, pian 26-vuotias sellainen

p.s. upeita lapsuudenmuistoja pääsee kurkkaamaan myös AJ:n ja Inkan päiväkirjoista nimien linkkien takaa!