Meidän pieni perhe valmistautuu viettämään taaperon kanssa joulua, ja pitää kyllä myöntää, että nyt se joulukärpänen on jo purrut minuakin. Yleensä joulu ei ole kalenterissakaan sen kummemmin näkynyt, mutta kas kummaa – ensin päiväkotityön ja sitten vielä oman jälkikasvun myötä joulusta onkin tullut aivan uudella tavalla erityinen. Myös harkitut, ehkä juuri tietyn väriset joulutarrat ovat jääneet unholaan ja saaneet väistyä kaiken kirjavien jouluräjäyttelyiden tieltä.
Tänä vuonna olen lätkinyt jo hyvissä ajoin marraskuussa niitä jouluisia tarroja aukeamille. Heti joulukuun alettua on sivuja koristaneet pukit ja paketit, koska miksi ei? Kuten päässäni alati soivassa joululaulussakin sanotaan, It’s the most wonderful time of the year. No, melkein. Terveyshuolia on ollut valitettavasti vauvasta vaariin, mutta tunnelma läpi joulukuun on ollut pääosin valoisa, vähän levoton, odottavainen ja pulppuava. Joulussa on jonkinlaista taikaa, sittenkin. Tai onkohan minusta tulossa vanha?
Minulle on näköjään myös ominaista postaukset, joissa toivotan seuraavan vuodenajan tai -vaiheen tervetulleeksi. Siispä tämä postaus saakin toivottaa tervetulleeksi meille kaikille joulun. Olkoon teidän kaikkien joulut juuri teidän itsenne näköiset!
Moikka manialaiset! Tänään on mun vuoroni pohdiskella viimeisintä ylläpidon haastetta eli tekemisen vuotta. Kun tiesin postausvuoroni lähestyvän, huomasin pohdiskelevani aika paljon kulunutta vuotta Kalenterimaniassa. Makoilin esimerkiksi illalla nukkumaanmennessä sängyssä, ja pohdin miten vuosi on sujunut.
Harrastuksen parissa on ollut hiljaista. Enemmissä määrin se on harmittanut minua, mutta minkäs teet, kun elämä; työt, lapsi, uusi raskaus, lääkkeetön AD/HD-elämä ja niin edelleen tulee tielle. Alkuvuosi meni mainiosti Ajaston kansissa. Kesä toi tullessaan vähän rakoilua kalenterin olemassaolon muistamiseen ja heinäkuun tietämillä saimme tietää perheemme kasvavan! (Jotain tänä vuonna on siis tehty…)
Yht’äkkiä kalenteri alkoi täyttyä työvuorojen, -suunnitelmien, esikoisen menojen, omien AD/HD-valmennuksien yms. lisäksi myös vauvaan liittyvistä käynneistä ja nippelitiedoista, joten tila ja itseprintatut sivut alkoivat nopeasti loppua kesken. Menoja alkoi tulla myös sellaisten aikojen päähän, joihin valmistamani sivut eivät riittäneet. Ja sitten, koska tekemistä eli printtaamista, leikkaamista ja rei’ittämistä alkoi varjostaa pakko, se lopahti siihen.
Kuten jo taisin möläyttää, bongasin yhdellä alkusyksyisellä reissulla Søstrene Grenestä harmaakantisen, päiväämättömän kalenterin, johon muutin helpottuneena lisääntyneestä tilasta. Harakanvarpailla merkitsin päivämääriä ja kuukausia aina huhtikuun 2023 alkuun saakka ja ajattelin, että peittelee niitä rumimpia sitten tarroilla ajan kuluessa. Lisäsin kalenteriin liimattavan kynälenkin ja kokonaisuus hipoo täydellisyyttä käytössäni juuri nyt. En ole myöskään koko vuonna tehnyt kummempia hankintoja tuon muutaman euron kalenterin ja muutaman poispyyhittävän kynän lisäksi, eikä juuri mikään uutuus tai villityskään ole iskenyt minuun täydellä voimalla tänä vuonna.
Eli, todettakoon että konkreettista, hienoa ja hohdokasta tekemistä minulla ei ole tähän postaukseen teille niinkään läväyttää. Se, mitä on tapahtunut ja tehty, on tapahtunut ja tehty hiljaisuudessa ja rauhaksiin; minun on tarvinnut löytää lisää väyliä ja keinoja selviytyä ihmiselämästä sairauteni kanssa ja pitää pakkaa kasassa edes suurimmissa linjoissa. Kalenteri arjenhallinnan välineenä on alkanut todellakin muistuttaa sellaista. Eriväriset merkinnät kalenterin sivuilla eivät varsinaisesti hivo harmoniasilmää laisinkaan, mutta ovat helpottaneet hahmotusta senkin edestä. Ja sitä paitsi, isommat tilat ovat mahdollistaneet kyllä koristelunkin.
Eikä kalenteri edelleenkään ole elämässäni asioiden muistamisen tai elämän, edes etäisen, hallinnan tae.
