Tällä kertaa kirjoitan menneisyydestä. Nämä ovat minulle osittain sellaisia juttuja, joita en helposti lähde kaivelemaan. Tai tavallaan kyllä, mutta siihen täytyy olla oikea hetki ja mielentila. Halusin kuitenkin kirjoittaa blogiin matkastani – so I did. Laatikon kellarin perimmäisestä nurkasta raahattuani lysähdin keinutuoliin ja laitoin oven kiinni. Siinä se nyt sitten on. Se virtahepo olohuoneessa. Koriste-esineitä lapsuudesta, kortteja, kirjeitä, askarteluja – ja tärkeimpänä kaikki kalenterit ja muistikirjat. Lähdemme liikkeelle vuodesta 1999 – olin silloin 12-vuotias.
Tämä Kissojen ystävän muistikirja on painettu vuonna 1994, ja ensimmäiset merkinnät ovatkin jo sieltä asti. Tämä kirjoitus on siis tuoreemmasta päästä jos näin voi edes sanoa. Meillä on ollut aina kissa kotona ja niin myös minulla sen jälkeen itsekseni asuessani. Selasin kirjaa ja huomasin kuinka huolissani olin ollut kissastamme Oliverista vuonna 2001 – ”olihan se kuitenkin jo aika vanha”. Oliver kun alkoi olla henk’ heitollaan ja lopulta lähtikin paremmille hiirestysmaille niin oli vuosi 2014 eli kyllä hänellä oli vielä hyvää aikaa jäljellä tuossa vaiheessa. Täytyy sanoa, että hyvin minä olen kuvannut tässä Oliverin syvimmän olemuksen 12-vuotiaan silmin.
Oli hauska huomata kuinka monesta päiväkirjasta löytyi LISTOJA! Oli jos jonkinlaista listaa ja kaikki aivan, ihan ja täysin yhtä oleellisia kuin tänäkin päivänä. Oikeassa olen ollut alusta asti: kun listaat asiat niin muistat ne tehdä. Huomaa yliviivaukset ja merkintä ’E’- eli etukäteen. Saatoin hihittää tälle sillä olen ollut tässä ehkä 13-vuotias. Meno on ollut oikein lapsekasta silloin. Minulla on neljä vuotta nuorempi sisko ja olen leikkinyt todella pitkään verrattuna moneen ystävääni, joilla ei ollut sisaruksia tai he olivat sisarusparvensa nuorimpia. Huomaa, että listassa on myös Kalle. Kalle on kirahvipehmolelu, joka on ollut monta vuotta todella rakastettu. Olin hyvin kiintynyt etenkin pehmoleluihini. Niitä oli minulla paljon ja ne olivat minulle kaikkein rakkaimpia.
Paitsi omia kirjoituksiani, löytyi monien kansien välistä myös tekeleitä muilta. Nämä olivat mielestäni koskettavimpia aarteita, mutta suoranaisen arkaluontoisuuden vuoksi niistä ei paljon kuvia saanut mistä ei olisi selvinnyt jotain hyvin superhyperextrasalaista.
Tämä post-it on parhaan ystäväni tekemä ja alapuolella lukee näin: ’Parhaan ystäväni ’K’:n tekemä lappu kuudennella vuosiluokalla. Pidin tätä pulpettini kannessa vuoden loppuun asti.’
Hennoisiko näitä ottaa irti ja säilöä jotenkin muuten? Johonkin mikä olisi helpommin saatavilla ja selattavissa kuin yksityiset päiväkirjat?
Nyt se on kohdattava ja tunnustettava: olen aina ollut hamsteri. Sellaisten päiväkirjojen välistä, joita olen käyttänyt pidempään kuin muutaman sivun, löytyi paljon erilaista jemmatavaraa. Oli Gogojen keräyslistaa, kansainvälisten kirjekaverien hakulomaketta, huvipuiston ranneketta, Sami Saaren ja Saaristen siskosten nimmarit, erinäisiä risteilyjen lipukkeita ja pari pientä valokuvaa. Kuvissa on Oliver- kissa ja naapurin koira, jota lenkitin monta vuotta silloin tällöin. Ja minä – olen tuossa kuvassa 15-vuotias. Hiukset on muistaakseni rippikuvaa varten koekampauksella.
Seuraavassa kuvassa onkin jo vuosi 2007. Ensimmäinen parisuhde, opiskelut uudella paikkakunnalla ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ne olivat erittäin stressaavia vuosia ja koulun sekä vuorotöiden vuoksi olin erittäin väsynyt. Näin jälkeenpäin kun ajattelee niin olisi ollut hyvä tehdä jotain sille oravanpyörälle silloin, mutta jälkiviisaus on suurin viisaus. Nekin vuodet varmasti opettivat jotakin. Olen varma, että näen yhteyden vielä sitten joskus. Niissäkin asioissa, jotka ovat vielä ymmärryksen ulottumattomissa. Muuten: onkohan tämä se keinutuoli jossa luen näitä kirjoja ja lasken ryppyjä?
Tämä on ehkä ihanin aukeama, jonka löysin! Minä ja minun pikkuveljeni olemme kirjoittaneet vuorotellen päivämme kulusta. Vuonna 2008 eli minä olen ollut 21 ja veljeni ”Oppu” 8-vuotias. Tämän kyllä pidän visusti tallessa ja näytän hänelle seuraavan kerran kun hän tulee käymään! ’Kiitos ihanasta päivästä, Oppu!’ Ja niitä on hänen kanssaan ollut. Hän on isosiskon silmäterä aina ja ikuisesti. Yksi elämäni parhaista asioista.
Tämä on erikoinen juttu. En tiedä miten se on mahdollista, mutta tämä runo on yhteensä kolmessa päiväkirjassa tai kalenterissa, jotka löysin.Sama runo! Olen ollut aivan eri elämäntilanteissakin silloin: kotona asuessani, asuessani opiskelupaikkakunnallani ja viimeisen kerran vielä kun olen asunut jo toisessa asunnossani nykyisessä kotikaupungissani. Vuosihaitaria kertyy kuitenkin 2006-2010. Jo ihan pelkästään tällä logiikalla aion jatkaa vahinkoperinnettä ja taiteilla sen myös nykyiseen kalenteriini.
Tämä merkintä merkitsee minulle paljon. Elimme päivää 20.3.2010 ja edessä oli aivan tavallinen yövuoro baarissa kaupungin laidalla. Olin juuri päättänyt viettää sinkkukevään enkä ottanut kuuleviin korviinikaan muita mahdollisuuksia. Se oli ollut hieno kevät – ja yhä parani vain tämän illan jälkeen. Baariin käveli pitkä ja komea, ponnaripäinen mies. Muistan vielä sanoneeni työkaverilleni kuiskaten, että ’huh, wau!’. Hän tuntui viihtyvät piskuisessa baarissamme ja tunnit kuluivat ja katseita vaihdettiin. Pilkun tultua saimme muutaman sanan vaihdettua tiskin päässä ja tapahtui jotain ei-niin-poikkeuksellista: sain puhelinnumeron. Mies kirjoitti sen lasinaluseen ja ojensi minulle lähtiessään. Poikkeuksellista oli se, että laitoinkin viestiä muutama päivä myöhemmin. Onneksi laitoin – olemme nyt olleet yhdessä 7 vuotta, kihlautuneet ja meistä on tullut neljän ihanan karvakuonon hovinarreja sekä tuoreimpana pienen ihanan tytön vanhempia. Nämä ovat muistoja joihin on ihana palata!
Siinä ne ovat. Kymmenen vuotta AJ:n elämästä. Pistettynä halki, poikki ja pinoon. Kuinka paljon elämää olenkaan säilönyt kirjoihin ja kansiin. Olen kuullut, että moni on polttanut tai muuten tuhonnut omat päiväkirjansa ja kalenterinsa, esimerkiksi kotoa muuttaessaan. Tämä laatikko, jota en jaksa kunnolla edes enää siirrellä, on muuttanut kanssani viisi kertaa paikasta toiseen. Aina tiiviisti suljettuna, odottaen hyvää hetkeä avaamiselle. Nyt sen aloitin ja aion toki perehtyä vielä tiiviimmin kaikkeen mitä se on syönyt. En kuitenkaan tänään. Ne ovat olleet kaiken säästämisen ja raahaamisen arvoisia, mutta ei elefanttiakaan kerralla syödä. Tänään vähän, ehkä huomenna vähän lisää. Jännitin näihin syventymistä niin paljon. Tiesin kuinka paljon siellä on kaikkea mitä en halua välttämättä edes muistaa. Erittäin positiivinen yllätys olikin kuinka paljon kaikkea rakasta ja tärkeää näihin on taltioitunut. Vähän lapsuutta, paljon nuoruutta. Viikonloput mummulassa, pikkuveli, ensimmäisen oman kissani kotiintulo, erilaisia matkan varrelle mahtuneita ihmissuhteita ja paljon, paljon muuta.
Menneisyyttä ei voi unohtaa eikä sen vaikutusta kieltää. Tästä pinosta löytyy kaikkea: hyvää ja huonoa, raskaita hetkiä ja kepeitä päiviä. Nämä ovat minun vuoteni. Tässä olen minä.
On sanomattakin selvää, että minulle muistojen taltioiminen on sydäntä lähellä. Siksi en olekaan yllättynyt siitä kuinka suuri rooli Kalenterimanialla on elämässäni tällä hetkellä. Olen siis ihan aina ollut maanikko – nyt vasta sain sille nimen! Ja ympärilleni ihania kanssamaanikoita ympäri Suomen. Siitä – ja teistä! – olen hyvin kiitollinen.
Millainen suhde Sinulla on vanhoihin päiväkirjoihin ja muistoihin?
-Anna-Johanna
