Havahduin tällä viikolla siihen, että surffailin netin ihmeellisessä maailmassa ja eksyin tarroja vilkuilemaan. Aikani katseltuani mietin, että olisipa hieno juttu kun löytäisin tarroja, joissa olisi pärstän kuvia. Naamoja eri ilmeillä. Niitä voisi sitten viljellä sen mukaan miltä sinä päivänä tuntuu. Yllätyin itsekin. Siis naamoja? Niitä joilla on silmät ja suu? Niitä mitä olemme piirtäneet valtaosan elämästämme aina milloin mihinkin ja millä milloinkin. Ja nyt niiden pitäisi olla valmiina piirrettynä, leikattuna ja itseliimautuvina? Hei haloo. Siihen ralliin en lähde – pitää minunkin jotain vähän tehdä itse. Siispä piirtäminen ja kirjoituksieni kuvittaminen on se juttu minkä otin tähtäimeen tässä oppimishaasteessa.
Erityisen traagisen tästä tilanteesta tekee se, että olen ollut kuvataidekoulussa kuusi vuotta elämästäni. Pääsykokeissa Anna-Johanna ,9, oli luottavainen sillä tehtäväksi osoittautui auringonlaskun maalaaminen. ´Tämän mä osaan – mä pääsen niin sisään!` Ja Anna-Johanna pääsi. Kävi uskollisesti vuosikausia ja teki ties millaista teosta. Harrastukset alkaa ja ne myös loppuu kun elämäntilanteet muuttuu. Ihmettelen kuitenkin mihin se tekemisen palo hävisi. Into luoda ja kokeilla. Ylpeys siitä, että ´minä tein tämän – eikö oo hieno!´ Se oli joskus, mutta en tiedä missä se on nyt tämän 15 vuotta piilotellut. Saattoi käydä niin, että Anna-Johanna kasvoi aikuiseksi ja hänestä tuli perfektionisti, jonka tulee onnistua kaikessa ekalla yrittämällä ja jäljen tulee olla priimaa. Valitettavaa, mutta totta. Ei kuitenkaan lopullista – jos hän niin itse päättää. Näin hänen tulisi sanoa itselleen useimminkin.
Taide. Jos maalaat, piirrät, muotoilet tai veistät niin teet taidetta? Olet siis taiteellisesti lahjakas? Mitta-asteikkoa ei ole, koska työsi jälki on yksilöllinen ja kauneus on katsojan silmässä. Täytyy sanoa, että en ole koskaan kokenut olevani taiteellisesti lahjakas. Kaikki muut ovat, mutta en minä. Kuka sen on päättänyt? Minä, mutta miksi ihmeessä? Eikö voi tehdä ollenkaan jos ei koe itse olevansa taiteilija? Jos olenkin niin surkea piirtämään kuin kuvittelen niin eikö olisi hienoa kun tekemällä huomaisi, että se suunta todellakin on vain parempaan? Ajatus huvittaa minua. Vino pino vapaapäivänä tuhlattua paperia takassa, ettei kukaan näe, että antauduin tunteen vietäväksi ja aloin luomaan oikein olan takaa. Ja kaikesta siitä koetusta tunteenpalosta huolimatta siitä pilvestä ei tullut tarpeeksi pehmeän näköinen. Järjellä kun ajattelen niin osaan päättää, että alan toteuttaa hyväksi havaittua taktiikkaa: yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja tuli mitä tuli- mentaliteetilla mennään. Aion ottaa kynän käteen, vähän pensseliäkin ja katsoa mitä lähtee syntymään. Ehkä joskus kerron miten haasteen suorittaminen sujuu ja mitä olen matkan varrella huomannut.
Ihmettelen kuitenkin yhtä asiaa. Miten ihmisestä, joka rakastaa kaikkea kaunista ja esteettistä, tulee tällainen puusilmä? Sokea nimenomaan sille, mitä kaikkea oikeasti osaisi itse tehdä jos haluaisi tarpeeksi. Väitän, että siitä se on itselläni kiinni. Kun ei yritä niin ei voi epäonnistua. Epäonnistua missä? Vain itsehän minä tiedän millaisen tekeleestäni päässäni suunnittelin. Jos nyt aloitan niistä naamoista. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Päästä tulee suippo? Siinä tapauksessa piirrän sille suipon lakin – kyllä se pärjää. Niin pitäisi minunkin.
Luomisen iloa päiväänne!
-Anna-Johanna
