Avainsana: päiväkirja

Perjantaipäiväkirja – Janita V.

Keväästä saakka minusta on tuntunut, että ajatukseni käyvät ruumiillista toimintaa nopeammin. Huomaan yrittäväni hoitaa useaa tehtävää yhtä aikaa ja harvoin onnistun saamaan mitään niistä tehdyksi. Ajatukseni vaeltavat pois tehtävistä, jotka eivät kiinnosta minua ja siirrän niitä loputtomasti tulevaisuuteen. Esimerkiksi kirjoittaminen on yksi niistä asioista, jota en millään muotoa tunne omakseni. Siksi jätän tällaiset asiat viime hetkeen ja lopulta istun yöhön saakka kirjoittamassa, että saan sovitut tehtävät määräaikaan mennessä hoidetuksi.

Haluaisin lukea enemmän kirjoja, mutta jos teksti ei heti kiinnosta minua tai tunnu helposti luettavalta jätän sen kesken. Hyllyssäni on monta kesken jäänyttä kirjaa, joille en ole antanut uutta mahdollisuutta. Lukemisen olen yrittänyt korvata äänikirjoilla. Sitä luulisi olevan helppo keskittyä kuuntelemaan kuulokkeista tulevaa ääntä. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta. Aivoni ovat kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä. Yritä siinä sitten keskittyä yhteen äänilähteeseen, kun 99 muuta kanavaa huutaa vieressä.

Illalla pään tyynyyn laskiessani televisio on edelleen päällä, vaikka kuinka väsyttäisi. Yritän käyttää kaiken energiani niiden 99 kanavan sulkemiseen ja keskittää mieleni niistä yhteen. Nuku, nuku, nuku. Voi, kuinka ihanaa olisi vain laskea pää tyynyyn ja viisi minuuttia myöhemmin olla täydessä unessa. Aivoni ovat kuitenkin toista mieltä. Nousen käymään pissalla vähintään kahdesti, vaikka olisin juuri nukkumaan mennessä käynyt tarpeillani. Huomaan mieleni vaeltavan loputtomassa ajatuksien valtameressä, jossa minä pikku sintti yritän räpiköidä eteenpäin.

Keväästä saakka olen käynyt keskustelua itseni kanssa mahdollisesta syystä aivoissa jatkuvasti käynnissä olevalle toiminnalle. Olen keskustellut ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Olen tehnyt netissä aikuisille suunnatun ADHD-testin ja todennut, että kaikki testin kysymykset ovat paikkaansa pitäviä kohdallani. Silti en ole saanut aikaiseksi viedä asiaa eteenpäin, vaikka tiedostan hyvin miten paljon apua siitä voisi olla. Sitä vain on hirveän vaikeaa myöntää itselleen, että omassa mielessä on jokin vialla. Sitä ei olekaan niin tasapainoinen ihminen, kun on itsestään ajatellut.

-Janita V. ja ne 99 muuta kanavaa

Perjantaipäiväkirja – Terhi

Rakas päiväkirja,

ensimmäisessä kirjoituksessani sinulle kerroin hyvin pintaa raapaisten mitä mulle kuuluu. Oikeasti mun elämässä on ollut todella suuria taisteluja ja osa näistä taisteluista on juuri käynnissä. Elän ikään kuin uuden alun ensimmäisiä päiviä ja olen innoissani siitä. Vaikka kaikki tämä jännittää olen silti luottavainen, että kaikki menee hyvin.

Helpointa on aloittaa konkreettisista asioita, kuten velkajärjestelystä. Velat ovat seurausta pitkästä masennusjaksosta melkein kuuden vuoden takaa ja yrityksistä paikata materialla sitä tyhjyyttä sisällä, sekä luoda onnea uudella tavaralla. Elin tuolloin täysin työlle ja täytin elämäni sillä, koska koin olevani hyödyllinen. Seurauksina tästä olivat työuupumus ja masennus. Lopulta olin siinä tilanteessa, ettei niillä veloilla ollut mulle enää väliä. Eikä ne uudet tavarat tuoneet onnea kuin hetkeksi. Siinä hetkessä toivoin niin paljon, etten heräisi seuraavaan aamuun, joten miksi olisin välittänyt perintä- tai ulosottokirjeistä? Enhän halunnut elää edes seuraavaa päivää. Lopulta hain apua masennukseeni ja näin ne seuraavat päivät. Toipumisen tie oli pitkä ja vuosia kestävä, mutta se kannatti. Vaikka tästä kaikesta on jo kulunut useita vuosia, sen seuraukset on yhä maksettava. Velkajärjestely meni läpi keväällä ja on juuri alkanut. Toivo ja helpotus ovat taloudellisissa asioissa vahvasti läsnä, vaikka tiedän seuraavista vuosista tulevan taloudellisesti tiukkoja.

Masennuksen kanssa olen sinut, sillä koen olevani parantunut ja palannut takaisin työelämään, vaikkakin eri työpaikkaan ja työtehtäviin. Edelleen mulla on käytössä mielialalääkitys, koska syksyt ovat todella vaikeita. Jonain päivänä voin jättää lääkityksenkin pois, mutta sen aika ei ole vielä. Enkä enää tulkitse huonoa päivää automaattisesti masennuksen puhkeamiseksi. Siitä ollaan päästy yli. On helpompi hakea apua ja keskustella ammattilaisten kanssa omasta voinnista, mutta vaikeimmilla hetkillä oman olotilan tajuaminen on ollut vaikeaa. Tänä keväänä olen ollut lähellä sitä, mistä jo kerran pääsin ylös. Havahduin kuitenkin siihen, että tilanne hajoaa käsiin ja hain jälleen apua.

Ne suurimmat myrskyt ovat tällä hetkellä itseni kanssa ja heijastuvat vahvasti ihmissuhteisiin. Osa on ehkä huomannut ryhmän päivittäisestä off-ketjusta, että olen kevään aikana etsinyt omaa asuntoa ja saanut sellaisen. Tämän taustalla on kuukausien saatossa kypsynyt päätös siitä, että haluan elää toisenlaista elämää, kuin avioliitto on minulle tarjonnut. Olemme mieheni kanssa hakeneet avioeroa toukokuussa ja pian hakemuksen lähetettyämme tunsin voivani paremmin. Jo ennen papereiden lähettämistä asustelin siskon ja ystävien luona, koska kotona oli henkisesti kuormittavaa ja vaikeaa olla. Muutamien päivien jälkeen huomasin, että voin paremmin ja taakka harteillani oli lähes puolittunut. Olen naurettavan ylpeä itsestäni, että sain sanoitettua oman pahan oloni ja tehtyä itsekkään ratkaisun. Elämmehän täällä itseämme varten ja sen elämän tulisi olla onnellinen sekä elämisen arvoinen. Juuri nyt olen onnellisempi kuin aikoihin, vaikka muutto stressaa hyvin paljon. Enkä väitä, ettei mieli olisi pyrkinyt takaisin siihen pisteeseen, josta olen astumassa pois. Epävarmuus, pelko ja pieni paniikki ovat olleet läsnä, vaikka sydämessäni tiedän toimivani oikein ja itselleni parhaaksi katsomallani tavalla. Kaikesta tästä huolimatta, olen innoissani ja odotan tulevaisuutta toiveikkaana.

Minulle on läpi elämäni ollut vaikeaa tehdä itsekkäitä ratkaisuja. Olen aina asettanut muut itseni edelle ja toiminut paljon miellyttääkseni muita. Olen pelännyt jääväni yksin, jos kerron mitä todella ajattelen tai olen eri mieltä kuin toinen. Toivon, että nämä ensimmäiset suuret askeleet omaa onnea kohti tuovat varmuutta siihen, että osaisin elää sellaista elämää, josta itse nautin. Muistaisin elää itselleni enkä toisille. Aina välillä toimisin itselleni parhaaksi katsomalla tavalla, mutta melkein 33 vuotta toisille eläneenä on todettava, ettei se aina ole helppoa tai yksinkertaista vanhojen toimintamallien iskiessä päälle.

Juuri nyt tavoittelen omia unelmia, omanlaista ihanaa elämää ja pyrin tekemään ratkaisuja, jotka ovat juuri minulle parhaaksi. Aion rakastaa itseäni jatkossa paremmin ja huolehtia siitä, että jaksan kannatella itseni ensisijaisesti. Vaikka ympärilläni olevat ihmiset ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, on minun huolehdittava omasta hyvinvoinnistani. Senkin vuoksi, että jaksan auttaa ja olla läsnä tärkeille ihmisille.

Rakkautta ja halauksia, Terhi