Hei ja turvallista pride-kuukautta kaikille! Tämän kertaisessa torstaihaaste-postaussarjassa pääsette lukemaan mietteitä siitä mistä oman kalenterin tunnistaa.
Viimeiset neljä vuotta pääkalenterinani on toiminut onnistuneesti Hobonichi Techo Weeks. Japanin ehdottomasti suosituin kalenteri on vienyt sydämeni täydellisellä Tomoe River-paperillaan ja kompaktilla koollaan. Kalenteri kulkee näppärästi mukana missä ikinä sitä tarvitsenkaan siihen erikseen ostettujen kansiensa suojassa. Pari viimeisintä vuotta kalenterini on tunnistanut myös kaiken valtaavalla lilalla värityksellään.
Kalenterini tunnistaa myös etu- ja takakannen vinyylitarroista, joita keräilen vuoden mittaa eri tapahtumista. Tykkään personoida kalenterin tarrojen avulla omaan tyyliin sopivaksi, ja minulle on aina ollut myös tärkeää, että tarrat kertovat jotain kalenterin omistajasta.
Jatketaan edelleen tarroista puhumista. Varmin tapa tunnistaa kalenterini omakseni on tuunaustyylini. Olen aina rakastanut käyttää kalentereissani paljon tarroja ja washiteippejä. Mitä enemmän koristeita, sen parempi. Olenkin usein sanonut, että unelmieni kalenteri olisi sellainen, johon ei tarvitsisi kirjoittaa lainkaan, kaiken voisi merkitä vain tarroja käyttämällä.
Yksi tunnistettava piirre kalenterissani on värikoodaaminen. Värikoodaus auttaa ylivilkkaita aivoja hahmottamaan viikon menoja, kun tietty asia on merkittynä aina tietyn värisenä. Se helpottaa myös löytämään asiat tarrojen täyttämältä aukeamalta.
Bonuksena mainittakoon vielä rakkauteni K-popiin ja erityisesti muutamaan yhtyeeseen, joiden inspiroimia piirteitä kalenterissani näkyy.
Kun ensimmäisen kerran kuulin bujoilusta, ajattelin, että se tarkoittaa jotakin judon kaltaista. Opittuani, mistä on kyse, kesti kuitenkin vielä pitkään ennen kuin löysin juuri minulle sopivan tavan bujoilla. En ole koskaan ollut mikään varsinainen kalenterityyppi. Kalenterityypillä tarkoitan sellaisia upeita, organisoituneita ihmisiä, jotka tekevät listoja, kirjaavat asioita ylös ja tietävät, missä milloinkin pitää olla:
– Joo, ootas mä katson mun kalenterista, milloin sopii. Kuuntelen kateellisena ja odotan, kun kaveri lehteilee almanakkaansa. Itse olen nimittäin mahdollisimman kaukana järjestelmällisyydestä. Perusluonteellemme emme kai kukaan oikein mitään mahda, ja minun perusasetukseni sattuu olemaan huithapeli. Säädän ja sähellän joka suuntaan, enkä ole vähääkään organisoitunut, mutta jotenkin onnistun saamaan kaiken aina tehdyksi ajallaan. Tuplabookkauksiakin teen paljon vähemmän kuin elämänhallintani – tai pikemminkin sen puute – antaa odottaa.
Muistinvaraista menoa
Aikaisemmassa elämässäni kirjasin työmenot suoraan työkalenteriin. Työmenoilla en tarkoita mitään fancyja palavereja tai edustuslounaita vaan tuiki tavallisia palvelualan asiakaskohtaamisia. Minulla ei oikeastaan edes ollut kalenteroitavia menoja työajan ulkopuolella, sillä olen aina ollut tosi työorientoitunut. Itse asiassa (nolottaa kirjoittaa tämä julki) puolisoni vastasi ja vastaa lähes täysin vapaa-ajan arkemme pyörittämisestä. Lisäksi elämäni on siitä kiitollista, että minulla on niin vähän menoja, että muistan ne yleensä ulkoa.
Bujo on matka omaan itseen
Kun tutustuin bullet journal -metodiin, kiinnostuin siitä heti. Ajatus käsin kirjoittamisesta muistikirjaan, joka kulkisi mukanani kaikkialle ja josta löytäisin sieltä kaiken tarvitsemani, piti minut otteessaan. Kalenterimanian yhteisöstä ammensin rohkeutta aloittaa bujoilun. Kun tarttuu johonkin ihan uuteen, vaikeinta on usein a) aloittaa ja b) välttää vauhtisokeus. Minä olin vakaasti päättänyt, että taklaan kummatkin haasteet hyvällä valmistautumisella jo etukäteen. Etsiskelin tietoa ja kokemuksia bujoilusta, mistä käsiini sain, ja hetkittäin vauhti oli lähellä korjata virheet. Suomeksi sanottuna olin Akateemisessa kirjakaupassa kieli pitkällä ja silmät kiiluen haalimassa ostoskorin täydeltä kalenteritilpehööriä: sapluunoita, washeja, tarroja, kyniä… Toinen korillinen odotti Putingin verkkokaupassa ja kolmatta täyttelin jostain toisesta verkkokaupasta.
Överiksi menevältä kiihkolta minut pelasti metodin kehittäjän Ryder Carrollin teos Bullet journal Metodi, jonka sain käsiini. Onneksi, sillä teos toi minulle paljon mielenrauhaa. Uskoni metodin yksinkertaisuuden voimaan vahvistui, joten päätin raivata edestäni kaiken, mikä tuottaisi bujon pitämisen kanssa yhtään ylimääräistä vaivaa. Itse asiassa ensimmäisen 1,5 vuoden ajan käytössäni oli mustan lisäksi vihreä kynä, mutta lopulta luovuin siitäkin, sillä se teki bujon täyttämisestä liian työlästä. Älkää käsittäkö väärin, ostin kyllä hienon mustakantisen Letun (vertailin eri vaihtoehtoja kirjakaupassa varmaan kaksi tuntia!), Mujin 0,38-geelikynän (mustan) ja kirjan sisäkanteen kiinnitettävän pidikkeen sekä kaksi sapluunaa (joista käyttöön on lopulta päätynyt vain toinen).
Vierailuja kantapääopistossa
Nyt, kirjoittaessani tätä blogia, olen lopulta löytänyt rauhan bujon kanssa ja saanut siitä avun, jonka elämääni halusin. Matka tähän on kuitenkin ollut pitkä ja pitänyt sisällään itsetutkiskelua, saamattomuutta, itsesyytöksiä, turhautumista, väsymystä, kyllästymistä ja unohtamista. Olen kokeillut erilaisia tapoja tehdä bujoa. Välillä olen taiteillut kuukausille kansia, välillä kokeillut viikkonäkymää ja aloittanut erilaisia trackereita vain huomatakseni, että minulle paras tapa on Ryder Carrollin kehittämä suoraviivainen ja minimalistinen bujoilu. Kuukausikannen taiteilu on hyvä idea silloin, kun inspiraatio iskee, mutta viikkonäkymän käyttäminen vie huomiotani nykyhetkestä liikaa menneeseen ja tulevaan. Kaikenlaiset trackerit, niin innostavia kuin idean tasolla ovatkin, jäävät minulta täyttämättä. Pieninkin asia, joka tekee bujoilusta yhtään vaivalloisempaa, nostaa kynnyksen niin korkeasti, ettei minusta ole ylittämään sitä: käytössä oleva bujo on parempi kuin kaunis.
Oma tapa löytyy
Olen bujoillut säännöllisen epäsäännöllisesti nyt noin 2,5 vuotta. Vasta kuluvana keväänä ymmärsin, miksi bujoilen ja mitä siltä haluan. Ryhtiliikkeistä huolimatta bujon käyttäminen tahtoi jäädä. Lopulta ymmärsin, että olin tarkastellut koko metodia itselleni väärästä näkökulmasta. Koska en ole bujoillut säännöllisesti, myöskään metodin hyödyt eivät ole valjenneet minulle. Olen potenut paljon huonoa omaatuntoa siitä, ettei muistikirjaharrastukseni ole ottanut tuulta alleen ja syyllisyyttä siitä, etten ole omien unelmieni bujoilija. En silti halunnut luovuttaa, sillä uskoin metodiin, olin siitä innostunut ja nautin kovasti kalenteroinnin ympärille syntyneestä yhteisöstä, Kalenterimaniasta. Niinpä huhtikuun alussa päätin antaa bullet journalille vielä yhden mahdollisuuden. Sovin itseni kanssa, että huhtikuun ajan otan bujolle hetken joka aamu ja joka ilta, minkä lisäksi täytän siihen päivän aikana mieleeni tulevat asiat. Päätin, että teen sen, vaikka minun olisi nipistettävä siihen käytettävä aika yöunistani. Ja lopulta, kuukauden aikana, rutiini syntynyi.
Olen löytänyt itselleni sopivan tavan tehdä bujoa, olen unohtanut kaikki ulkopuolelta tulevat paineet ja käyttänyt mustakantista muistikirjaani juuri siihen, mihin sen hankin: oman aikatauluni ja ajatusteni hallintaan, opiskelun, vapaa-ajan ja työelämän yhteensovittamiseen, priorisoimiseen. Arkea helpottavin oivallus, jonka bujon kanssa tein, oli, että kirjoitan joka päivä kolmesta viiteen tehtävää, jotka haluan sen päivän aikana saada tehdyksi. Jos en saa, se ei haittaa (niin käy useinkin), sillä joka ilta otan myös hetken ja reflektoin kulunutta päivää. Aikaa kaikkeen tähän ei mene päivittäin kuin kymmenisen minuuttia. Päivän ohjelman ja tavoitteiden kirjaaminen vasta aamulla antaa etäisyyttä edellisen päivän tehtävälistaan ja avaa silmät tarkastelemaan sitä uudessa valossa. Nyt voin joka päivä päättää, mitä haluan tänään tehdä – ja myös tehdä sen.
Kirjoittajaon bullet journal -metodista ja Kalenterimanian yhteisöstä virtaa saava suomen kielen maisteriopiskelija sekä viestinnän ja markkinoinnin strategi. Vuosikymmenien kipuilun jälkeen kalenterista tuli hänelle työkalu ja rinnalla kulkija jokaiseen päivään.
