Kalenterimania täyttää kohta vuoden, on jotenkin käsittämätöntä miten nopeasti aika on mennyt ja miten koko homma on oikeasti räjähtänyt käsiini. Jostain mikä piti olla pienen porukan juttu tulikin jotain ihan muuta. Keväällä kun aloitin Kalenterimanian tarvitsin elämääni jotain uutta, jotain sisältöä, jotain mistä innostua ja jotain mitä tehdä ystävieni kanssa. Kalenterit olivat luonnollinen vaihtoehto sillä olen aina rakastanut niitä. Vaikka en noin muuten ole askarteluihminen (tai no pitäisi puhua menneessä muodossa, koska tätä nykyään taidan kyllä olla) niin kalenterituunaus on aina ollut minun juttuni. Kuukausien vieriessä on ollut hauskaa huomata miten Kalenterimania on rikkonut muureja ikäluokkien, kuntien ja jopa maiden välillä. Miten nelikymppinen kotiäiti juttelee innoissaan uusimmista tarrajulkaisuista 18-vuotiaan opiskelijan kanssa. Se on aivan tajuttoman upeaa. Ja välillä on oikeasti vaikea uskoa että juuri minä olen saanut tämän aikaan.

Kalenterimania on alusta asti ollut jonkinlainen ”safe place”, se minne voi tulla kun muu maailma murjoo. Kun Trump voitti vaalit meillä oli posiitivisuusketju jolla toimme taas iloa, naurua ja hymyä ihmisten elämään. Olemme ryhmässä ja wa-ryhmässä käyneet läpi todella vaikeitakin aiheita. Puhuttu eroista, syövästä, kuolemasta. On surtu ja tuettu, muistutettu ettei kukaan meistä ole yksin. Kun väänsin itkua hammaslääkärin tuolissa koska pelkään kuollakseni hammaslääkäreitä niin kirjoitukseni siitä keräsi tsemppikommentteja, rohkaisevia sanoja. Kiitos niistä, kiitos teille jokaiselle aktiiviselle ryhmäläiselle että olette positiivisia, että uskallatte olla ja kommentoida. Jakaa ilonne ja surunne.

Ryhmän myötä olen saanut paitsi positiivisuutta ja ihanan harrastuksen täyttämään elämääni, myös aivan järjettömän upeita ihmisiä osaksi elämääni. Esimerkiksi Vihkokaupan Sandy, en ymmärrä miten polkumme eivät ole aiemmin kohdanneet. Välillä on olo, että olen tuntenut Sandyn jo vuosikausia ja en tiedä, viikkoni olisivat vain hyvin tyhjiä ilman Sandya. Toki hän on vain yksi niistä upeista tyypeistä jotka oikeasti ansaitsevat maininnan. Olen tutustunut manian kautta ihmisiin joihin en varmasti muuten olisi ikinä tutustunut, saanut uusia mammakavereita (#maniamammat rokkaa!) ja tutustunut esimerkiksi Camillaan! Camilla, jos tietäisit kuinka paljon ihailen sinua! On hyvin, hyvin harvoja ihmisiä joita katson millään tavalla ylöspäin tai joille nostan hattuani, mutta sinä olet yksi niistä. Jos luettelisin kaikki manialaiset jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen tai joihin olen saanut kunnian tutustua tulisi postauksesta erittäin pitkä, mutta haluan nyt mainita ainakin Omziinin, Kian, Erja K:n, Annelin, Tian…. Ja siis ihan jokaisen teistä jotka olette olleet osa tätä matkaa. Kiitos viesteistänne, kiitos siitä että olette jakaneet kokemuksia ja ajatuksia kanssani. Auttaneet läpi koiran menetyksen, erojen, masennuskausien ja ihan kaiken.

Toki KM:n myötä olen törmännyt ihmisiin joiden kanssa olen törmäyskurssilla. Se on tavallaan surullista, harmillista ja vittumaistakin. Olen kuitenkin aina ollut persoona joka jakaa mielipiteitä. Olen sen verran vahva luonteeltani, sanon jyrkästi ja välillä olen varsin despoottinen. Toisaalta sitä mukaan kun ihmiset toteavat ettei KM ole heidän juttunsa, niin tulee kaksi uutta jotka toteavat että hei täähän on huikea juttu. Ja perhe kasvaa ja vahvistuu. Ystäväni ja jäsenemme Jussi puhui jossain vaiheessa kalenterimafiasta, nappasin sen lopulta ylläpidon käyttöön. Ilman mafialaisia homma ei toimisi. Olemme ylläpidon myötä myös mm Sannan kanssa hitsautuneet lähemmäs toisiamme. Joten tässä kohtaa iso kiitos: Sanna, Mira R, Krista, Alina, Inka, Tiia, Piia ja Heidi! Teette hienoa duunia ja paljon sellaista mikä ei jäsenille asti edes näy.

Kalenterimania on antanut minulle asioita joita ei rahalla voi korvata. Ystävyyttä, tukea, naurua, iloa ja olkapäitä. Sisältöä jollaista ei mistään muualta voisi saada.