2017 oli mulle kalentereiden suhteen jonkinlainen itseni etsimiseen liittyvä vuosi. Kuten olen aiemmin täällä blogissa puhunut, on kalenterit kuulunut melkein aina enemmän tai vähemmän elämääni, mutta tänävuonna tunnuin löytävän sen oman ”kalenteriminäni.”
Aloitin viime kalenterini jo marraskuussa 2016 – siirsin tuon loppuvuoden insertit tosin jossain välissä pois – eikä minulla ollut oikeastaan mitään varsinaista ajatusta siitä, miten lähtisin vuotta rakentamaan. Ensimmäiset kuukaudet Kalenterimanian jäsenenä uuden kalenterin kanssa kuluivat lähinnä hamstraten tarroja ja washeja, sillä en ollut aiemmin omistanut varsinaisia ”plannertarroja”, eli erilaisia funktionaalisia yksilöitä, vaan pikemminkin askarteluharrastusten myötä jemmoihin jääneitä kuvatarroja.
Tarrojen lisäksi löysin die cutsit sekä leimasimet, ja kokeilin itselleni uutta tekniikkaa jossain määrin kalenteriin, jotta löytäisin juuri ne tavat mistä itse pidän. Project Life -kortit jäivät nopeasti muiden juttujen jalkoihin, ja jostain syystä en koskaan muistanut omistavani useita kymmeniä leimasimia alkaessani tuunaamaan sivujani.
Mitä pidemmälle vuodessa päästiin, sitä enemmän plannermaailma tuntui avartuvan. Vuosi toi mukanaan paikan ylläpidosta, paljon kalenterinippelitietoa ryhmäläisiltä, monta googletettua ilmaisprinttiarkkia, uuden tulostimen. Koristelutyylini kehittyi jatkuvasti tämän muun infon rinnalla, josta kerroinkin jo tässä postauksessa aiemmin.
Vuoden sisällä pääsin myös eroon jemmaamistarpeestani. Pienestä pitäen mulla on ollut vaikeuksia käyttää niitä kaikista kivoimpia asioita jotta ne eivät vahingossakaan kuluisi, mutta nyt vihdoin olen oppinut jossain määrin käyttötavaran merkityksen. Lätkin enemmän kuin mielelläni vaikka koko tarra-arkin yhdelle aukeamalle mikäli se vain sinne sopii, ja saan siitä nykyään enemmän mielihyvää kuin sen laittamisesta laatikkooni jemmaan.
Olen varustautunut vuoteen 2018 infernaalisella määrällä tarroja, mutta nyt tiedän myös mistä niistä pidän eniten. En koe pakottavaa tarvetta ostaa jokaista näkemääni juttua, sillä en luultavasti keksi kaikelle käyttöä, vaikka ne nyt näyttäisivätkin upeilta kauppojen kuvissa. En haikaile myöskään kaikkien uusien plannerkansien perään, sillä minulla on ihana keltainen Color Crush tälle vuodelle.
Otteeni kalenteriini on huomattavasti varmempi tänävuonna, mutta samalla rennompi. Olen löytänyt kalenteri-minuuteni lisäksi jonkinlaisen planner peacen, enkä stressaa kalenterin saamista kolhuista, aukeamien täydellisyydestä tai siitä etten nyt vaan satu käyttämään niitä leimasimia juuri koskaan. En tahdo niitä kalenterini sivuille, ja se on täysin hyväksyttävää, vaikka niitä onkin tullut ostettua.
Odotan vuoden 2018 olevan juuri se ”minun vuoteni”, joka taitaa olla jonkinlainen kliseinen sanonta. Olen kalenterini kanssa tyytyväisessä symbioosissa, ja oikeastaan entistä innostuneempi tästä harrastuksesta kuin silloin alkuajan hamstraussessioiden aikaan, jolloin luulin olevani ihan supermaaninen. Odotan, miltä tämän vuoden kalenteri näyttää kokonaisuudessaan sitten joulukuun viimeisellä aukeamalla. Odotan, millainen kesälomakuukausi minulle muodostuu. Odotan, miten monella eri tavalla saan tehtyä itselleni Slytherin-aukeaman.
Mitä tahansa kalenterini tuleekaan kohtaamaan vuoden aikana, olen siihen valmis. Siinä missä viimevuosi kului tämän varmuuden etsimisessä, tulee tämä vuosi olemaan rauhanomaisempi. Silti varmasti ihan yhtä kalenterillisesti jännittävä, vaikka omistankin nyt enemmän itsetietoutta – ehkä nimenomaan juuri sen takia se tulee olemaan jännittävä ja täynnä maniaa.
Oliko vuosi 2017 teille yhtä avartava?
– Milja
