Avainsana: menneisyys

Perjantaipäiväkirja – Suvi

Heipparallaa ja mukavaa ensimmäistä maaliskuun 2023 perjantaita. Tänään on minun vuoroni aloittaa perjantaipäiväkirja. Taidan aloittaa koko setin palaamalla ajassa taaksepäin, kauas taaksepäin, vuoteen 2014.

Olin 19-vuotias, kun muutin omilleni lapsuudenkodistani. Olin myös 19-vuotias, kun sain AD/HD-diagnoosin. Kodinpitoni ja arkeni oli aika kyseenalaista pitkän aikaa. Olin selvinnyt lukion kolmen ällän taktiikalla (lukio lukematta läpi + meillä Alko lukuloma) ja jatkoin samaa rataa aikuiskoulutuksessa. Kouluvuosista jo ennen aikuisikää päällimmäinen muistoni on se, että kotiin raahauduttuani olin lopen uupunut ja nukuin usein ja pitkiä päiväunia, ymmärtämättä oikeastaan miksi olin niin pohjattoman väsynyt jatkuvasti. Ensimmäisessä omassa kodissa pyykit homehtuivat märkinä koneeseen ja tiskivuori keittiössä teki samoin. Minulla ei ollut juuri ollenkaan arjenhallintataitoja. Kouluun ja sovittuihin juttuihin menin usein myöhässä, joskus jopa ilmoitin itseni sairaaksi koska en päässyt ajoissa ylös sängystä.

Kalenterimaniaan löysin tieni vuodenvaihteessa 2016-2017 ja oikeastaan vasta siitä on alkanut hidas ja kuoppainen ylämäki tuolta kuvailemastani eittämättä homeisesta tilanteesta. Olen kyllä näennäisesti pitänyt kalenteria ja muistikirjoja ja -vihkoja, ainakin viikon tai pari päivää kerrallaan yhtä ja samaa, mutta sillä ei oikeastaan ole ollut mitään tekemistä arjen hallinnan kanssa. Koulut tuli kuitenkin käytyä alarimaa hipoen ja aloitin työelämän heti koulujen loputtua. Ehdin työskennellä niin kaupan kassalla, dementiaosastolla kuin trukkikuskinakin. Oikein mikään ei tuntunut oikeasti omalta jutulta, työpaikkoihin sopeutuminen oli vaikeaa ja kolme vuotta epäsäännöllisin työajoin trukkia ajettuani olin tullut siihen pisteeseen, että muutos oli tapahduttava tai (mielen)terveys olisi pettänyt minut täysin.

Menin nykyiselle työnantajalleni töihin päiväkotiin vuonna 2019. Työ päiväkodissa mahdollisti huomattavasti säännöllisemmän elämänrytmin ja arvaatteko mitä? Uskaltaisin sanoa, että vasta viimeiset kaksi vuotta olen alkanut saada kaikkea arjen mönjää ja massaa hallintaani. Eli oikeastaan oikeasta diagnoosista vasta yhdeksän vuoden kuluttua, nyt, voin sanoa, että hallitsen arkeni palasia paremmin kuin koskaan ennen. Olen ehtinyt olla lainopillisesti aikuinen kymmenen vuotta, ja vasta nyt uskallan sanoa, että olen Oikea Aikuinen. Olen ehtinyt tukahduttaa pahaa oloani tuhansien eurojen osamaksuostoksilla, sokerikoukulla, alkoholilla, you name it.

Vuonna 2021, 112-päivänä tein positiivisen raskaustestin. Se oli hurjaa, jännittävää aikaa. Se oli myös hetki, kun kaikki, siis ihan kaikki, piti laittaa ihan oikeasti mietintämyssyyn. Arki, kotiaskareet, rytmit. Kaikki. Koin jopa, ja koen välillä edelleen hirveää painetta äitiydestä siinä mielessä, että minun tulee ylläpitää ja pyörittää lapselleni turvallista rytmin siivittämää arkea. Jos jotain pelkäsin, niin siinä epäonnistumista. Halusin ennen kaikkea näyttää, etten ole sellainen luuseri, millaisen arkea olin siihen asti voinut puolihuolimattomasti elää.

Varsinainen kuntoutuminen otti kunnollisen käänteen reipas vuosi sitten, kun löysin vahingossa nettiä selaillessani OmaVäylä-kuntoutuksen. En ollut sellaisesta ennen kuullutkaan ja tosi monet psyykkisen puolen hoitokontaktit ovat olleetkin pätkittäisiä tai loppuneet puhki kuluneeseen ”Soita, jos jotain tulee”-fraasiin. Onni onnettomuuksissa, että kun Sointu – esikoiseni – oli ihan pieni ja isäni sairastui vakavasti, sain neuvolan kautta pysyvän hoitokontaktin terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sen rinnalla olen koko menneen vuoden käynyt kuntoutuksessa. Ehkä siinä on kolmen kombo, jolla voidaan todeta elämänlaatuni todella parantuneen: äitiys, sairaanhoitajan vastaanotto ja kuntoutus. Kuntoutuksessa olen huomannut monia asioita, jotka liittyvät nimenomaan AD/HD:hen ja todella, todella moni asia on auennut ihan eri lailla. Nyt tiedän, miksi pääosin nukuin aina koulun jälkeen. Nyt tiedän, miksi tiskit jäivät kokoajan pesemättä tai miksi pyykit homehtuivat koneeseen. Ja oikeastaan myös, miksi minulle on niin hyvin sopinut arki, jossa minä ja Sointu olemme käyneet kolme päivää viikossa töissä ja päiväkodissa sekä huilanneet loput päivät. Nyt elämme jälleen murrosaikaa, sillä perheemme kuopus saapuu näillä näppäimillä täydentämään – tai räjäyttämään – koko komeuden, se jää nähtäväksi.

Tänä päivänä en enää kutsuisi itseäni luuseriksi. Tänä päivänä kutsun itseäni Oikeaksi Aikuiseksi, joka on onnistunut luomaan työllä, taidolla, tuskalla, järjellä ja vähän tuurillakin ihan Oikean Arjen. Lupaan kirjoittaa siitä lisää seuraavalla vuorollani. Koen kuitenkin, että ilman tätä pohjustusta, en voi esitellä nykyisyyttäkään. Kuullaan siitä ensi kerralla!

Rakkaudella, Suvi

Matka muistoihin – AJ

Tällä kertaa kirjoitan menneisyydestä. Nämä ovat minulle osittain sellaisia juttuja, joita en helposti lähde kaivelemaan. Tai tavallaan kyllä, mutta siihen täytyy olla oikea hetki ja mielentila. Halusin kuitenkin kirjoittaa blogiin matkastani – so I did. Laatikon kellarin perimmäisestä nurkasta raahattuani lysähdin keinutuoliin ja laitoin oven kiinni. Siinä se nyt sitten on. Se virtahepo olohuoneessa. Koriste-esineitä lapsuudesta, kortteja, kirjeitä, askarteluja – ja tärkeimpänä kaikki kalenterit ja muistikirjat. Lähdemme liikkeelle vuodesta 1999 – olin silloin 12-vuotias.

Tämä Kissojen ystävän muistikirja on painettu vuonna 1994, ja ensimmäiset merkinnät ovatkin jo sieltä asti. Tämä kirjoitus on siis tuoreemmasta päästä jos näin voi edes sanoa. Meillä on ollut aina kissa kotona ja niin myös minulla sen jälkeen itsekseni asuessani. Selasin kirjaa ja huomasin kuinka huolissani olin ollut kissastamme Oliverista vuonna 2001 – ”olihan se kuitenkin jo aika vanha”. Oliver kun alkoi olla henk’ heitollaan ja lopulta lähtikin paremmille hiirestysmaille niin oli vuosi 2014 eli kyllä hänellä oli vielä hyvää aikaa jäljellä tuossa vaiheessa. Täytyy sanoa, että hyvin minä olen kuvannut tässä Oliverin syvimmän olemuksen 12-vuotiaan silmin.

Oli hauska huomata kuinka monesta päiväkirjasta löytyi LISTOJA! Oli jos jonkinlaista listaa ja kaikki aivan, ihan ja täysin yhtä oleellisia kuin tänäkin päivänä. Oikeassa olen ollut alusta asti: kun listaat asiat niin muistat ne tehdä. Huomaa yliviivaukset ja merkintä ’E’- eli etukäteen. Saatoin hihittää tälle sillä olen ollut tässä ehkä 13-vuotias. Meno on ollut oikein lapsekasta silloin. Minulla on neljä vuotta nuorempi sisko ja olen leikkinyt todella pitkään verrattuna moneen ystävääni, joilla ei ollut sisaruksia tai he olivat sisarusparvensa nuorimpia. Huomaa, että listassa on myös Kalle. Kalle on kirahvipehmolelu, joka on ollut monta vuotta todella rakastettu. Olin hyvin kiintynyt etenkin pehmoleluihini. Niitä oli minulla paljon ja ne olivat minulle kaikkein rakkaimpia.

Paitsi omia kirjoituksiani, löytyi monien kansien välistä myös tekeleitä muilta. Nämä olivat mielestäni koskettavimpia aarteita, mutta suoranaisen arkaluontoisuuden vuoksi niistä ei paljon kuvia saanut mistä ei olisi selvinnyt jotain hyvin superhyperextrasalaista.

Tämä post-it on parhaan ystäväni tekemä ja alapuolella lukee näin: ’Parhaan ystäväni ’K’:n tekemä lappu kuudennella vuosiluokalla. Pidin tätä pulpettini kannessa vuoden loppuun asti.’

Hennoisiko näitä ottaa irti ja säilöä jotenkin muuten? Johonkin mikä olisi helpommin saatavilla ja selattavissa kuin yksityiset päiväkirjat?

Nyt se on kohdattava ja tunnustettava: olen aina ollut hamsteri. Sellaisten päiväkirjojen välistä, joita olen käyttänyt pidempään kuin muutaman sivun, löytyi paljon erilaista jemmatavaraa. Oli Gogojen keräyslistaa, kansainvälisten kirjekaverien hakulomaketta, huvipuiston ranneketta, Sami Saaren ja Saaristen siskosten nimmarit, erinäisiä risteilyjen lipukkeita ja pari pientä valokuvaa. Kuvissa on Oliver- kissa ja naapurin koira, jota lenkitin monta vuotta silloin tällöin. Ja minä – olen tuossa kuvassa 15-vuotias. Hiukset on muistaakseni rippikuvaa varten koekampauksella.

Seuraavassa kuvassa onkin jo vuosi 2007. Ensimmäinen parisuhde, opiskelut uudella paikkakunnalla ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ne olivat erittäin stressaavia vuosia ja koulun sekä vuorotöiden vuoksi olin erittäin väsynyt. Näin jälkeenpäin kun ajattelee niin olisi ollut hyvä tehdä jotain sille oravanpyörälle silloin, mutta jälkiviisaus on suurin viisaus. Nekin vuodet varmasti opettivat jotakin. Olen varma, että näen yhteyden vielä sitten joskus. Niissäkin asioissa, jotka ovat vielä ymmärryksen ulottumattomissa. Muuten: onkohan tämä se keinutuoli jossa luen näitä kirjoja ja lasken ryppyjä?

Tämä on ehkä ihanin aukeama, jonka löysin! Minä ja minun pikkuveljeni olemme kirjoittaneet vuorotellen päivämme kulusta. Vuonna 2008 eli minä olen ollut 21 ja veljeni ”Oppu” 8-vuotias. Tämän kyllä pidän visusti tallessa ja näytän hänelle seuraavan kerran kun hän tulee käymään! ’Kiitos ihanasta päivästä, Oppu!’ Ja niitä on hänen kanssaan ollut. Hän on isosiskon silmäterä aina ja ikuisesti. Yksi elämäni parhaista asioista.

Tämä on erikoinen juttu. En tiedä miten se on mahdollista, mutta tämä runo on yhteensä kolmessa päiväkirjassa tai kalenterissa, jotka löysin.Sama runo! Olen ollut aivan eri elämäntilanteissakin silloin: kotona asuessani, asuessani opiskelupaikkakunnallani ja viimeisen kerran vielä kun olen asunut jo toisessa asunnossani nykyisessä kotikaupungissani. Vuosihaitaria kertyy kuitenkin 2006-2010. Jo ihan pelkästään tällä logiikalla aion jatkaa vahinkoperinnettä ja taiteilla sen myös nykyiseen kalenteriini.

Tämä merkintä merkitsee minulle paljon. Elimme päivää 20.3.2010 ja edessä oli aivan tavallinen yövuoro baarissa kaupungin laidalla. Olin juuri päättänyt viettää sinkkukevään enkä ottanut kuuleviin korviinikaan muita mahdollisuuksia. Se oli ollut hieno kevät – ja yhä parani vain tämän illan jälkeen. Baariin käveli pitkä  ja komea, ponnaripäinen mies. Muistan vielä sanoneeni työkaverilleni kuiskaten, että ’huh, wau!’. Hän tuntui viihtyvät piskuisessa baarissamme ja tunnit kuluivat ja katseita vaihdettiin. Pilkun tultua saimme muutaman sanan vaihdettua tiskin päässä ja tapahtui jotain ei-niin-poikkeuksellista: sain puhelinnumeron. Mies kirjoitti sen lasinaluseen ja ojensi minulle lähtiessään. Poikkeuksellista oli se, että laitoinkin viestiä muutama päivä myöhemmin. Onneksi laitoin – olemme nyt olleet yhdessä 7 vuotta, kihlautuneet ja meistä on tullut neljän ihanan karvakuonon hovinarreja sekä tuoreimpana pienen ihanan tytön vanhempia. Nämä ovat muistoja joihin on ihana palata!

Siinä ne ovat. Kymmenen vuotta AJ:n elämästä. Pistettynä halki, poikki ja pinoon. Kuinka paljon elämää olenkaan säilönyt kirjoihin ja kansiin. Olen kuullut, että moni on polttanut tai muuten tuhonnut omat päiväkirjansa ja kalenterinsa, esimerkiksi kotoa muuttaessaan. Tämä laatikko, jota en jaksa kunnolla edes enää siirrellä, on muuttanut kanssani viisi kertaa paikasta toiseen. Aina tiiviisti suljettuna, odottaen hyvää hetkeä avaamiselle. Nyt sen aloitin ja aion toki perehtyä vielä tiiviimmin kaikkeen mitä se on syönyt. En kuitenkaan tänään. Ne ovat olleet kaiken säästämisen ja raahaamisen arvoisia, mutta ei elefanttiakaan kerralla syödä. Tänään vähän, ehkä huomenna vähän lisää. Jännitin näihin syventymistä niin paljon. Tiesin kuinka paljon siellä on kaikkea mitä en halua välttämättä edes muistaa. Erittäin positiivinen yllätys olikin kuinka paljon kaikkea rakasta ja tärkeää näihin on taltioitunut. Vähän lapsuutta, paljon nuoruutta. Viikonloput mummulassa, pikkuveli, ensimmäisen oman kissani kotiintulo, erilaisia matkan varrelle mahtuneita ihmissuhteita ja paljon, paljon muuta.

Menneisyyttä ei voi unohtaa eikä sen vaikutusta kieltää. Tästä pinosta löytyy kaikkea: hyvää ja huonoa, raskaita hetkiä ja kepeitä päiviä. Nämä ovat minun vuoteni. Tässä olen minä.

On sanomattakin selvää, että minulle muistojen taltioiminen on sydäntä lähellä. Siksi en olekaan yllättynyt siitä kuinka suuri rooli Kalenterimanialla on elämässäni tällä hetkellä. Olen siis ihan aina ollut maanikko – nyt vasta sain sille nimen! Ja ympärilleni ihania kanssamaanikoita ympäri Suomen. Siitä – ja teistä! – olen hyvin kiitollinen.

Millainen suhde Sinulla on vanhoihin päiväkirjoihin ja muistoihin?

-Anna-Johanna