Avainsana: maniaperhe

Perjantaipäiväkirja – Inka

MAINOS: kuvissa näkyvä kalenteri saatu Ajastolta.

Heipä hei perjantaipäiväkirja, täällä kirjoitteleepi Inka. Melko väsynyt Inka. Mutta huomattavasti pirteämpi kuitenkin kuin tuossa pari kuukautta takaperin. Alkuvuodesta nimittäin ikävä ja vanha tuttu masennus pääsi taas hiipimään läsnä elämään. Se luikerteli sielun sopukoihin ja mieleen, ja ennen kuin sitä huomasikaan, oli se tarrannut otteensa kiinni lujaa eikä päästänyt irti itsekseen.

Jos voi sanoa että aiemmasta masennustaustasta on jotakin ”iloa”, niin se että tiesin kokemuksesta tarvitsevani apua ja sain lähdettyä sitä hakemaan. Ja nyt täytyy nostaa hattua meidän työterveyshuollolle, koen että asiastani on otettu hyvä koppi enkä ole kokenut tulleeni vähätellyksi tai ohitetuksi. Jaksaminen ei ole vieläkään niin sanotusti normaalia, mitä normaali nyt sitten ikinä onkin, mutta elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa. Sairausloma, keskustelukontakti ja lääkitys ovat saaneet kuuluisan valon tunnelin päässä taas syttymään. Enkä ole viime viikkoina enää esimerkiksi laittanut juustoa mikroon, joten sanoisin että keskittymiskykykin on lähtenyt paranemaan! Lukeminen on kyllä jäänyt pois päivittäisestä rutiinista ja se kyllä harmittaa, mutta kun ei siihen tällä hetkellä riitä paukkuja keskittyä niin minkäs teet.

Tällä hetkellä arkeen kuuluukin lomailevasta taaperosta huolehtimista, sekä päivittäisten ja viikottaisten arkiaskareitten priorisoinnista ja jaksamiseen sopivasta skaalaamisesta. Sekä omien ilonaiheiden etsimisestä, onnen tunteiden keräilemisestä pala palalta kohti parempaa vointia. Ehkä tämä romahdus herätti myös miettimään sitä kuka minä olen, ja mistä nautin – sen lisäksi että olen äiti. Ei sitä oikein haluaisi ajatella hukanneen itseään äitiyteen, mutta aika paljon aiempaa enemmän huomaan että voisin upottaa elämään myös ihan ikiomia juttuja. Ja olen kiitollinen siitä että Kalenterimania ja ihmiset tässä yhteisössä on yksi niistä asioista, jotka kuuluvat arkeen ja pitelevät pinnalla silloinkin kuin vain ajelehtii. Mutta en ole uponnut kokonaan, täällä kellutaan!

-Inka

Yondu-bujo

Olen aina innostunut oppimaan uutta, etenkin paperiaskartelun saralla. Viime kuussa osallistuin päivän mittaiselle kirjansidontakurssille, jossa opin tekemään ns. kopti-sidonnan. 

Kurssin jälkeen olenkin sitonut jo useamman pienen kirjasen, pitääkseni uutta taitoa yllä. Olen yrittänyt aina uutta kirjasta suunnitellessa miettiä, mihin tarkoitukseen tämän vihon teen, jotta en huku tarpeettomiin pieniin muistikirjoihin. Tässä postauksessa esittelen yhtä kirjasta, nimittäen uudelle kissanpennullemme tekemääni bujoa.

Meille muutti maine coonin pentu, ja rotukissan hoitoon liittyy vähän enemmän yksityiskohtia, kuin olen tottunut. Kasvattajalta tuli loistava infopaketti hoitoon liittyen, mutta tällaisena kalenteri-ihmisenä halusin ruokinta- ym. ohjeet käsinkosketeltavaan muotoon. Samalla bujo tulee toimimaan myös mukavana muistokirjana. 

Kanteen valitsin kevään taidegrafiikan tunneilla syntyneen kuivaneulatyöni, mallina Yondu-pentumme 8-viikkoisena.

Seuraavaksi ohjelmassa oli materiaalien valinta. Sidoin kirjaan viisi paperinippua, joihin valitsin pistepaperia, blankoa luonnoskirjapaperia, sekä piristykseksi kauniita kuviopapereita kertyneistä kokoelmistani. Kansina käytetään paksumpaa kartonkia, joiden reunat värjäsin mustetyynyllä hankaamalla. Lisäksi tykkään laittaa kirjan kiinni pysymisen avuksi nauhat. Ja koska olen innokas kierrättäjä, minulla on vanha mekko leikattuna sopiviksi kangaskaistaleiksi.

Kansien valmistelu jatkui liimaamalla valitut kansipaperit paikoilleen, ja valmistelemalla paperit sopivan paksuisiksi nipuiksi. Tein kaavapaperin materiaalien rei’ittämisen avuksi, ja sitten pääsikin naskali töihin. Jokainen paperinippu rei’itetään keskiaukeamiltaan valmiiksi, ompelun helpottamiseksi, sekä toki myös kansikartongit.

Ompelu tapahtuu vahatulla langalla, mikä helpottaa nippujen paikallaan pysymistä. Neulana kätevin on kaareva neula. Yhden neulan ketjupistosidoksella syntyy kaunis neulosjälki kirjan selkään, minkä vuoksi minua ei häiritse sidonnan näkyviin jääminen tällä sidontatekniikalla.

Ja siinäpä se prosessi sitten olikin. Sidonnan ompelun jälkeen tuntuu vähän hassultakin, että tässäkö se nyt oli, ja tänne pitäisi muka uskaltaa omia harakanvarpaita raapustaa?! 

– Susanna