Oon aina ollut luova, askartelija. Äitini sanoin oon semmonen taivaanrannanmaalari. Jo lapsena mun lempparikauppoja oli Tiimari ja Suomalainen kirjakauppa. Muistan, kun aina Tiimarissa kiertelin ympäriinsä ja ostin ihania tarroja, kyniä ja vihkoja. Se oli mun kokokohta aina shoppailureissulla. Viime vuosina oon ollut ihan hukassa askartelemisen suhteen. Hirveästi on tehnyt mieli jotain tehdä, mutta aina se sama, että ”Mitä?”. Tarroja kertyi varastoon, samaten erilaisia vihkoja. Tarrat odottivat avaamista ja vihkot ammottivat tyhjyyttään. Kova mieliteko tehdä jotain, mutta mitä. Sitten tapahtui se käännös ja törmäsin Kalenterimaniaan. Liityin Facebook-ryhmään välittömästi ja inspiroiduin heti. Tiesin, että tää on sitä mitä mä oikeasti haluan tehdä ja toteuttaa. Se palava halu askarrella jotain oli selätetty.
Aluksi seurasin ryhmää hiljaa sivusta, kaikki termit kuulostivat niin omituisilta. Oli aivan ihania kalentereita, upeita koristeluita, ihania art journal -maalauksia… Halusin itsekkin päästä nopeasti kalenterituunaukseen mukaan ja aloitin itse bujoilusta. Kävin ostamassa alle euron maksavan mustan ruutuvihon ja muutamia erilaisia tarroja ja die cutseja. Homma kuitenkin alkoi tökkimään aika alussa, koska välineet oli niin surkeat. Seuraavaksi menin kirjakauppaan ja ostin ensimmäisen pistesivuisen bujovihkosen. Siihen bujoilin muutaman kuukauden, mutta sitten kyllästyin ja tuunaaminen jäi. Taas seurasin sivusta muita tekemättä itse mitään. Mulla ei ollut edes valmista ’oikeaa’ kalenteria enkä edes aluksi osannut ajatella sitä, että tuunaisin myös semmoista. Bujoilun ymmärsin paremmin. Minulla kuitenkin oli tuhansia ideoita päässä, mutta ei rahaa toteuttaa niitä, eikä myöskään osaamista sanastoa ajatellen.
Osallistuin arvontaan, josta voisi saada itselleen kalenterin. Ajattelin osalistua siihen, jos minulla sattuisi käymään hyvä tuuri. Ja tuuri minulle kävikin, voitin itselleni Glitterin personal-kokoisen kalenterin. Sain kalenterin mukana ison paketillisen tuunaustavaraa. Teippejä, tarroja, klemmareita… Kaikkea. Ja sitten se oli menoa taas. Aloitin tuunaamisen välittömästi kalenteriin, ja se tuntui niin hyvältä. Paljon paremmalta kuin bujoilu koskaan. Jotenkin helpommalta ja huolettomammalta. Kävin kymmeniä kertoja päivän aikana silittelemässä ja selailemassa kalenteria, ja se oli kyllä rakkautta ensisilmäyksellä. Samoihin aikoihin myös aktivoiduin Kalenterimanian Facebook-ryhmässä, sillä minulla oli satoja kysymyksiä mitä ja miksi ja miten. Useamman kuukauden olin kalenterirauhassa, omassa kuplassani.
Varovasti ajatukset alkoivat harhailla eikä kalenteri enää tuntunut riittävän minulle. Rupesin tutkimaan eri vaihtoehtoja ja päädyin Carpe Diemin pariin. Tiesin heti, että minun on saatava heidän personal-kokoinen planneri. Sain kalenterin tilattua, mutta rauhaa en saanut. Keksin, että minun on saatava myös kalenteri jota on helpompi kantaa mukana sekä olisi ihanaa, jos siinä olisi lompakko vielä samassa. Kohta omistin Ajaston Timex Handyn. Lompakkokalenteri jäi vaan pyörimään pitkin pöytää, ja mieleni oli edelleen levoton. Kohta jo halusin Carpe Diemin erivärisenä. Ei mennyt aikaakaan, kun vaaleanpunainen kaunokainen oli postista noudettavissa. Rauha oli saapunut ja olin hyvillä mielin. Tuunailin uutta planneria mielelläni ja olin ajatuksissa, että hänen kanssaan jatkan matkaa vuodelle 2019. Vuodenvaihde tuli ja meni ja lopulta Carpe Diem ei enää tuntunut omalta. Aloin myös pitämään vuoden alusta bujoa Project me -ajatuksella ja se on tuntunut hyvältä. Yllättävän helpolta. Rakastuin myös lettuuni (Leuchtturm1917) heti sen saavuttua.
Tuntuu, että uusi vuosi toi minulle jonkinlaisen muutoksen ja Carpe Diemin kalenteri tuntui minulle liian rauhalliselta. Liian pehmeältä ja utuiselta. Halusin jotain räväkkää. Hetken mielijohteesta omistinkin kohta jo Heidi Swappin jättikokoisen plannerin. Tämä ei missään vaiheessa tuntunut omalle. Kalenteria oli vaikea tuunailla. Ennen kuin se edes kerkesi kotiutua, olin jo myynyt sen eteenpäin. Tilalle tilasin myöskin hetken mielijohteesta toisenlaisen Heidi Swappin. Ihanan pinkin glitterikantisen ja personal-kokoisen. Kalenteri saapui minulle reilu viikko sitten, mutta pahaksi onnekseni huomasin sen olevan heti rikki. Uutta vastaavaa odotan saapuvaksi, mutta siis tilanne on nyt se, että minulla on miljoonia asioita ja kaikkia niitä nyt vain säilytän päässäni. Kaiken tämän sähläämisen ja rauhattomuuden keskellä minulla ei siis ole viikkoon ollut mitään kalenteria. Ei mitään.
Melkeimpä jo ajattelen niin, että oli kohtalon ivaa, että uusin kalenteri oli rikki, ja että minun täytyisi tästä nyt oppia jotain ja opetella olemaan johonkin tyytyväinen. En tiedä. Tilanne on nyt siis se että kalenterirauha on tiessään, kun minulla ei edes ole sitä tällä hetkellä. Tätä kirjottaessa huomaan miten olen ahminut itselleni kaiken heti enkä ole malttanut yhtään odotella. Mutta sitähän tämä on parhaimmillaan, maniaa. Kalenterimaniaa.
-Laura K
