Olen aina innostunut oppimaan uutta, etenkin paperiaskartelun saralla. Viime kuussa osallistuin päivän mittaiselle kirjansidontakurssille, jossa opin tekemään ns. kopti-sidonnan.
Kurssin jälkeen olenkin sitonut jo useamman pienen kirjasen, pitääkseni uutta taitoa yllä. Olen yrittänyt aina uutta kirjasta suunnitellessa miettiä, mihin tarkoitukseen tämän vihon teen, jotta en huku tarpeettomiin pieniin muistikirjoihin. Tässä postauksessa esittelen yhtä kirjasta, nimittäen uudelle kissanpennullemme tekemääni bujoa.
Meille muutti maine coonin pentu, ja rotukissan hoitoon liittyy vähän enemmän yksityiskohtia, kuin olen tottunut. Kasvattajalta tuli loistava infopaketti hoitoon liittyen, mutta tällaisena kalenteri-ihmisenä halusin ruokinta- ym. ohjeet käsinkosketeltavaan muotoon. Samalla bujo tulee toimimaan myös mukavana muistokirjana.
Kanteen valitsin kevään taidegrafiikan tunneilla syntyneen kuivaneulatyöni, mallina Yondu-pentumme 8-viikkoisena.
Seuraavaksi ohjelmassa oli materiaalien valinta. Sidoin kirjaan viisi paperinippua, joihin valitsin pistepaperia, blankoa luonnoskirjapaperia, sekä piristykseksi kauniita kuviopapereita kertyneistä kokoelmistani. Kansina käytetään paksumpaa kartonkia, joiden reunat värjäsin mustetyynyllä hankaamalla. Lisäksi tykkään laittaa kirjan kiinni pysymisen avuksi nauhat. Ja koska olen innokas kierrättäjä, minulla on vanha mekko leikattuna sopiviksi kangaskaistaleiksi.
Kansien valmistelu jatkui liimaamalla valitut kansipaperit paikoilleen, ja valmistelemalla paperit sopivan paksuisiksi nipuiksi. Tein kaavapaperin materiaalien rei’ittämisen avuksi, ja sitten pääsikin naskali töihin. Jokainen paperinippu rei’itetään keskiaukeamiltaan valmiiksi, ompelun helpottamiseksi, sekä toki myös kansikartongit.
Ompelu tapahtuu vahatulla langalla, mikä helpottaa nippujen paikallaan pysymistä. Neulana kätevin on kaareva neula. Yhden neulan ketjupistosidoksella syntyy kaunis neulosjälki kirjan selkään, minkä vuoksi minua ei häiritse sidonnan näkyviin jääminen tällä sidontatekniikalla.
Ja siinäpä se prosessi sitten olikin. Sidonnan ompelun jälkeen tuntuu vähän hassultakin, että tässäkö se nyt oli, ja tänne pitäisi muka uskaltaa omia harakanvarpaita raapustaa?!
– Susanna
