Avainsana: kalenterimafia

Harrastuksen haasteet – Suvi

Tänään on minun vuoroni kertoa mikä tässä ihanassa harrastuksessa on mielestäni haastavaa. Voisin siteerata suoraan melkein jokaista jo haastepostauksensa tehneen tekstiä, sillä samaistuin niistä kaikkiin ainakin vähän.

Itselleni haasteita tuottaa oman jutun löytäminen; niinpä seilaan kalenterista, tyylistä ja ulkoasusta toiseen. Ihastun palavasti, mutten ikinä kovin pitkäksi aikaa. Varsinkin muutokset ja ikävät tapahtumat elämässäni ovat järkyttäneet olematonta kalenterirauhaani entisestään. Olen kuitenkin samaan aikaan yhdistänyt hetkellisiin järistyksiini myös tarpeellista kasvua, mutta se ei juuri helpota runsaudensarveen hukkumista. Pelkästään tänä vuonna olen ehtinyt muuttaa bujosta Paper Houseen ja nyt olenkin sitten Arkin kansien välissä.

Brändejä ja oheistuotteita on yhdelle tuuliviirille kerrassaan liikaa jopa täällä koto-Suomessa. Rapakon takaa tilaaminen on helppoa, kun sen pari kertaa tekee ja malttaa odotella. Kotimaiset kauppiaat ja hyvä palvelu saavat toki palaamaan ostoksille – tai tiskille notkumaan vaikka viikottain.

Olen kuitenkin pohjimmiltani sitä mieltä, ettei tämä laiva ole vielä uponnut. Uskon vakaasti, että kun aikaa ja elämänkokemusta alkaa karttua, tulee minunkin aikani asettua lopullisesti aloilleen johonkin turvalliseen ja tuttuun. Siihen asti jatkan intoa palaen oman juttuni etsimistä. Kyllä se vielä löytyy.

Omat haasteensa paljastavat Piia, AJ, Milja, Inka, Mirppu, Eiksu ja Nanna.

Terkuin Suvi

Aloittamisen sietämätön vaikeus

Koko askarteluhistoriani tai voisi ehkäpä sanoa että luovan historiani vaikein asia ikinä on aloittaminen. Tekemisen aloittaminen. Se, että istun alas ja ryhdyn oikeasti tekemään jotain, enkä vain loputtomasti selaa Pinterestiä tai ryhmää ja kadehdi muita.

Muistikirja saatu Otavalta.

Stressi tekemisen aloittamisesti painaa lähestulkoot koko ajan mieltäni, tekemättömyys ärsyttää minua. Varsinkin, kun kannustan aina muita aloittamaan ja tekemään. Tartu siihen kynään, tee, laita tarra tai washia! Ja kuitenkin löydän itseni istumasta Netflixin äärellä sen sijaan, että väkertäisin bullet journaliani, sitä jota ihan oikeasti haluaisin tehdä, mutta en saa aloitettua.

Syiden pohtiminen on asia, jota teen jatkuvasti. Miksi en saa aikaan? Miksi en tee? Miksi en vain tosiaan tartu siihen kynään tai laita sitä tarraa? Miksi tyhjä paperi tai aukeama kammoksuttaa niin paljon? Luulen, että kyseessä on se näkymätön rima jonka asetan itselleni. Asetan itse itselleni tavoitteita, enkä hyväksy yhtään vähempää. Pitäisi opetella sitä armoa mistä olen maininnut kerran tai pari aiemminkin.

Muistkirja saatu Teippitarha.filtä

Harrastuksen ei tule olla pakkopullaa ja pitäisi muistaa se, että jos joku toinen osaa jotain, se ei ole minulta pois. Ja kaikkein eniten: tekemällä oppii. Ei voi oppia, jos ei tee.

Mirppu