Rakas Perjantaipäiväkirja,

tätä kirjoittaessani kuuntelen, kuinka tyttäreni vääntää pientä itkua omassa huoneessaan. Olemme pitäneet jo jonkin aikaa unikoulua, jotta hän oppisi nukahtamaan itsenäisemmin, ja vaatii suurta tahdonvoimaa pysytellä huoneesta poissa ”vain pienen itkeskelyn” tapahtuessa. Kalenterimanian ryhmän puolella olenkin puhunut meidän huonoista unista, heräilystä ja siitä, että koskaan ei voi tietää millainen yö on tiedossa. Tammikuussa tultiin aika äärirajoille oman jaksamiseni kohdalla. Väsymys, stressi – niin tyttäreni ensimmäisten synttärijuhlien valmisteluista kuin työpaikkani toimipisteen sijainnin epävarmuus – sekä läheisen muistotilaisuus kaikki verottivat hurjasti.

Oma arkeni on yli vuoden sisältänyt lähestulkoon pelkkää kodin ja lapsen hoitoa. Olen hukkunut äidin rooliin ja menettänyt palan itsestäni, aivan huomaamattani. Kalenterimania on toiminut minulla erittäin suurena voimavarana tänä aikana, se on tuonut tietynlaista tarkoitusta, muuta kuin äitinä oloa. En kuitenkaan vaihtaisi tätä vuotta pois, sillä se on samalla myös kasvattanut ja niiden harmaidenkin päivien keskelle on paistanut auringonsäde, jos toinenkin. Vaikka joidenkin sosiaalisten kontaktien puute on aiheuttanut minussa paikka paikoin suuriakin FOMO-reaktioita (Fear of Missing Out, pelko että jää jostain paitsi), en kauheammin kaipaa tiettyjä asioita arjestani ennen tytärtäni.

Päiväni rullaavat samaa kaavaa: taapero herää klo 7-8, suuntaamme siitä vaipanvaihdon kautta aamupalalle. Mikäli olen aamulla kaksin lapsen kanssa, hyvällä tuurilla saan syötyä aamupalan tai juotua aamukahvin ennen päiväunia. Niinä päivinä, kun puolisoni ei ole aamua töissä, hän hoitaa aamupalan meille kaikille ja saan välillä nukkua ehkä tunnin ylimääräistä. Koska tämän hetken yöunien tilanteemme vaatii edelleen kahdet päiväunet, klo 10-12 välillä on aikaikkuna siivota tai vaihtoehtoisesti juoda vihdoin kahvi. Klo 12 syötän välipalan ja touhuamme aina klo 14 asti jotain, jolloin syömme taas. Toisille päiväunille suuntaamme 15-17 akselilla, kuitenkin niin, että klo 17 syömme taas pienen välipalan. Klo 19 iltapalalle, pesulle ja 20 mennessä sänkyyn. Tämän jälkeen minulla on aikaa itselleni sekä kotitöille, ellen ole niin väsynyt, että suuntaan nukkumaan.

Jokainen päivä kuluu samalla kaavalla. Tiedän, että näin tarkka rytmi ei ole jokaista varten. Meillä tämä kuitenkin toimii ja nyt suurimman osan öistä tyttäreni on nukkunut lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Tietenkin tarvittaessa voimme joustaa päivärytmistä (esimerkiksi muskarimme on kerta viikkoon juuri ensimmäisten päiväunien päällä), mutta toistaiseksi pidän siitä mahdollisuuksien mukaan kynsin ja hampain kiinni. Jokainen tämän elämänvaiheen elänyt tietää, mikä show saadaan aikaiseksi, jos toiset päiväunet jäävätkin jostain syystä kokonaan pois ja edessä on yliväsynyt lapsi.

Yritän noudattaa tarkkoja siivousaikatauluja, jotta saan vähän tehtyä pitkin viikkoa. Torstaisin vessojen pesu, perjantaisin imurointia/ moppausta, sunnuntaisin lakanoiden ja pyyhkeiden vaihtoa, välipäivinä pyykkäystä, päivittäin keittiön siivoamista. Alkuvuodesta olin niin väsynyt, että puhtaat pyykit saattoivat seistä kodinhoitohuoneessa yli viikon ja vasta pakon edestä (lapsen sukat tai miehen bokserit loppuivat, pyykkikori pursusi yli) ne oli hoidettava kuntoon, kun oli pestävä lisää pyykkiä. Muutkin lähtökohtaisesti minun vastuullani olevat askareet jäivät tänä aikana tekemättä tai vähemmälle.

Kohta arkeni kuitenkin tulee muuttumaan, oikein urakalla. Paluu työelämään tuo kaivatun vaihtelun ja aikuiskontakteja, jotain muuta puhuttavaa kuin lapset. Samalla toki haikein mielin luovutan päävastuun päivien kulusta puolisolleni, vaikka tiedän hänen selviytyvän varmasti. En osaa yhtään ennustaa, mitä tuleva tuo tullessaan, mutta tiedän, että kalenterieni funktionaalisuus tulee todellisen testin eteen. Nyt on myös aika lähteä kasaamaan itseäni uudestaan. Yleinen fiilikseni on onneksi ollut huomattavasti parempi, eikä huonot päivät ole enää pelkkää selviytymistä. Askel kerrallaan.

– Laura S.