Avainsana: jäsenen postaus

Minun bujoni

Liityttyäni Kalenterimanian Facebook-ryhmään olen seurannut mielenkiinnolla, miten erilaisilla tavoilla ihmiset käyttävät (ja täyttävät!) kalentereitaan. Kun painetusta kalenterista tehdään omannäköistä erilaisin koristeluin ja merkinnöin, luovasta harrastuksesta tuntuu muotoutuvan lähes meditatiivista tekemistä. Kontrasti omaan bujooni on kohtalainen, mutta Laura S. halusi tietää, miten aukeamani syntyvät.

Vuonna 2024 minulla on käytössä neljä eri kalenteria: herkullisen värinen Satokausi-seinäkalenteri, A5-kokoiseen muistikirjaan tehty bujo, ammattiliiton pieni Ajaston peruskalenteri ja heräteostoksena alennusmyynnistä hankittu Burden business-kalenteri. Viime talvena kyllästyin tekemään samoja merkintöjä säntillisesti jokaiseen kalenteriin ja suunnittelin vihdoin paperille, mitä kaikkea kalenterieni tai bujoni tulee sisältää ja kertoa minulle, jotta ne palvelisivat minua enkä minä niitä.

Koska kalenterit ovat tyyliltään erilaisia, opettelin kirjaamaan niihin eri asioita: seinäkalenteriin työvuorojen lisäksi ruokien valmistuspäivät, jotta näen ne yhdellä vilkaisulla; liiton kalenteriin työajat ja muut työhön liittyvät asiat; Burden valmiiseen pohjaan aikataulut ja tapaamiset; ja koristelemaani bujoon kaiken muun tehtävälistoista yksinkertaisiin muistutuksiin. Tarkoitukseni on ensi vuonna hankkiutua eroon yhdestä tai kahdesta kalenterista esimerkiksi yhdistämällä Ajaston ja Burden kalenterit, joissa molemmissa on aikataulutettu viikkonäkymä.

Mutta niin, ne bujon aukeamat! Olen harrastanut bujoilua vuodesta 2017, joten olen ehtinyt kokeilla kaikenlaista vuosien varrella. Alkupään bujoissa metodin idea on selkeästi enemmän läsnä ja mitä kauemmas tullaan, sitä värikkäämpiä ja rönsyilevämpiä aukeamista tulee. Suurin bujoni oli avattuna A3:n kokoinen viivaton muistikirja, jossa pääsi vähän revittelemäänkin.

Isossa bujossa mukana olleet taiteellisemmat aukeamat ovat tosin pudonneet pois tilan vähentyessä. Nykyisen bujon kierreselkäisyys tekee koko aukeaman kattavien taiteilujen yhdistämisestä hankalaa. En uskalla rasittaa heppoisen tuntuisia sivuja liikaa, jotta ne eivät ota ja repeä irti.

Koska minulla ei ole yletöntä määrää aikataulutettavia menoja, bujo toimii ensisijaisesti muistini jatkeena. Se on nimittäin sitä lajia siivilä, että jos jotakin ei ole kirjoitettu ylös, sitä ei ole olemassa: siksi viikkoaukeamassani on tilaa sekä ajastamattomille että ajastetuille, lähinnä päiväkohtaisille, tehtäville. En aina edes tee kuukausiaukeamaa, jos tiedossa ei ole paljon erityistä menoa, mutta toisinaan kyllästyn siirtelemään tekemättömiä tehtäviä viikosta toiseen ja säilön ne kerralla kuukausiaukeamalle.

Aloitan viikkonäkymien luomisen muodosta: vasen sivu on koristelua ja ei-ajastettuja hommia varten, oikean jaan päiviin ja merkitsen tehtävät sen mukaan. Harvemmin käytän koko kuukauden kattavaa teemaa (tosin huhtikuun teemana oli avaruus!), joten värit valitsen pitkälti fiiliksen mukaan. Olen yrittänyt rajoittaa kahteen tai kolmeen eri väriin ja niiden sävyihin per aukeama, koska liika värien sekamelska tuntuu rauhattomalta. Tämäkin on opittu kantapään kautta.

Ideoiden puutteessa etsin usein inspiraatiota Instagramista, Pinterestistä tai ihan vain Googlen kuvahausta ja sovellan tuloksia omaan bujooni. Viimeksi ihastuin totaalisesti Ajaston Project365 -kalenteriin ja yritin kopioida sen leiskan – laihoin tuloksin, koska bujon sivut ovat aivan liian kapeat siihen. Noh, eiköhän varastosta löydy riittävän leveä muistikirja ensi vuodelle…

Vähemmän on enemmän tässä taloudessa ja pyrin pitämään esimerkiksi viikkoaukeamat suhteellisen selkeinä, jotta erotan kaiken oleellisen koristelun seasta. Koska en osaa piirtää – olen tosin kerännyt Pinterestiin erilaisia ihania doodle-ideoita, jotka otan käyttöön Sitten Joskus – minulla on paljon tarroja, ja aukeamaan sopivat valikoidaan huolella. Ostan tarrat yleensä K-citymarketista tai Tokmannilta, ja kerran vuodessa pakkaan Finnconiin ostohousut mukaan ja vierailen paikalla olevien pienyrittäjien pöydillä.

Odotan jo sitä, että pääsen taas käyttämään suosikkiani pistevihkoa, koska olen tehnyt bujoa samaan viivalliseen muistikirjaan vuodesta 2021 (jestas). Viivallinen valikoitui varastosta käyttöön puhtaasti siitä syystä, että yritän – ihan aikuisten oikeasti yritän kovasti – käyttää jo omistamiani muistikirjoja loppuun uusien ostamisen sijaan. Varmaan arvaattekin tämän onnistuvan… jotenkuten.

Keväistä toukokuuta kaikille!
–Aro

Tämän kirjoituksen valmiiksi saattamisen jälkeen kirjoittaja viimein löysi Suomalaisesta kirjakaupasta Aura notebook Original -muistikirjan uudella sidonnalla.

Mukaanhan se lähti.

Tuunaushaaste – Art journal

Rohkenen lupautua mukaan Kalenterimanian haasteeseen ohuella yhden taidepäiväkirjasivun kokemuksella. En oikeastaan ole edes selvillä siitä, mikä taidepäiväkirja on tai onko sen tekemiseen sääntöjä. Päätän, ettei minulla niitä ole muutamaa ylläpidon asettamaa reunaehtoa lukuun ottamatta: työhön tulee sisällyttää vastavärit, tuuli, ystävä sekä jotakin kierrätettyä.

Ensimmäisten kolmen viikon ajan kuulen päässäni jopa työpäivien numeronpyörittelyn lomassa jatkuvan hammasrattaiden kolinan. Luovuuskoneistoni jauhaa ideoita ja niiden toteuttamistapoja, ja lopulta olen pyörällä päästäni vaihtoehtojen paljoudesta. Välillä taas tuntuu, etten tule saamaan paperille mitään. Turhaudun täydellisyyttä tavoittelevaan puoleeni niin, että kun viimein kokoan tarvikkeet pöydälle aloittaakseni, päätän hylätä kaikki siihenastiset suunnitelmat, työskennellä vaihe kerrallaan ja antaa työn tehdä valinnat puolestani.

Taustaksi haastetyölleni valitsen edellispäivän kiinalaisateriasta jääneen Foodoran paperikassin. Tarkoitukseni on liimata valmis työ uuteen pahvisivuiseen albumiin, jonka juuri ostin taidepäiväkirjasivujen säilytykseen. Revin ja poltan työn reunat ja savustan samalla suuren osan kodistamme. Moiseen keittiöpyromaniaan suosittelen muille tulitikkujen sijaan sytkäriä tai muuta mekaanista sytytintä sekä tehokasta tuuletusta. Reunat poltettuani rypistelen taustapaperia, sillä ajattelen, että ryppyinen tausta saattaisi näyttää hauskalta ja elävältä albumiin liimattuna. Poltettu reuna näyttää vaatimattomalta, joten seurailen reunaa mustalla tussilla.

Reunat käsiteltyäni on vastavärien vuoro. Minua on viime aikoina kiehtonut oranssin ja violetin liitto, joka on tuttu 80-luvun ulkohaalaristani, ja vaikka pikainen väriympyrän vilkaisu tuottaa tuloksen, että oranssin vastaväri on itse asiassa sininen ja violetin keltainen, pysyn itsepintaisesti valitsemassani väriparissa. Tässä kohdassa työskentelyäni joudun pettymään: sivellintussin väri ei kasteltuna levitykään huokoisella paperilla kuten kalenterissa, vaan imeytyy paperiin. Jatkaminen tuntuu vaikealta. Työn läpi imeytynyt vesiväri näyttää paljon kiehtovammalta, ja mietinkin hetken, kääntäisinkö paperin toisin päin. Foodoran aniliininpunainen painatus kuitenkin häiritsee liikaa. Ehkä tilanne on vielä pelastettavissa toisella tavalla.

Seuraavaksi kaivan esille aikakauslehtiä ja aiemmin talteen keräämiäni lehtileikkeitä. Saan koottua leikkaamistani sanoista ja lauseista jotakin, mikä muistuttaa runoa ja kuulostaa korvissani kauniilta ja oikealta. Löydän myös toivomani ystävykset sekä heidän sisäisiä maailmojaan yhdistävän avaruuden, josta syntyy polku heidän välilleen, toistensa luo kuljettavaksi. Tässä merkitysten ja oivallusten vaiheessa syntyy ihana flow-kokemus, joka kannattelee minua työskentelyn loppuun saakka.

En ole koskaan aiemmin piirtänyt tai maalannut tuulta. Piirrän sen pyörteet mustalla ja valkealla. Huomaan samalla, että työ näyttää vielä tyhjältä; se kaipaa selvästi vielä muutakin. Haluaisin taustaan tekstuuria, mutten löydä kodistamme mitään, mitä voisi käyttää tekstuurileimasimena. Päätän siis jatkaa niillä tarvikkeilla, jotka minulla on. Seuraan kapeakärkisillä kuitukynillä työn värejä ja muotoja ja saan luotua taustaan hieman syvyyttä ja elävyyttä. Lopuksi leimaan sinne tänne muutamia sydänkukkasia ja värittelen niitä satunnaisesti. Valmis työ lunastaa paikkansa albumista, joka toivottavasti tulevaisuudessa pursuilee sen seuraajista.

Mitä tähän haasteeseen osallistuminen opetti minulle? Todellinen, toteutusasteelle yltävä luovuus tukahtuu liiasta suunnittelusta. Heittäytymistä ei opi heittäytymättä. Näennäinen epäonnistuminen voi johtaa hyvään, vaikkakin aiotusta poikkeavaan lopputulokseen. Se voi myös synnyttää kokonaan uuden idean: jos huokoisen vesivärimaalauksen etupuoli ei miellytä, kenties nurjalta puolelta voikin löytyä jotakin kauniimpaa ja kiehtovampaa. Nämä oivallukset ovat tietenkin sovellettavissa muuhunkin elämään. Jos koen pettymyksen, näkökulman vaihtaminen voi auttaa kokemaan tilanteen toisella tavalla tai jopa löytämään jotakin uutta menetetyn tilalle. Aprikoin jo, minkähän oivalluksen äärelle seuraava taidepäiväkirjasivuni minut johdattaa.

Miia