Avainsana: jäsen

Masennus ja kalenterimania

Masennus, tuo penteleen mörkö, on ollut mulla kaverina jo useamman vuoden. Välillä tuo mörkö jättää mut hetkeksi rauhaan ja välillä kulkee tiiviisti mukana mihin ikinä menenkin. Nyt on vuodesta 2015 asti masennus ollut osana elämää joka päivä. Ja tämä kaikki näkyy toki myös kalentereissa. Välillä on monta viikkoa ihan tyhjää, kun ei vain jaksa kuin pakolliset (jos niitäkään) merkitä. Ja toisinaan kalenterissa on monta viikkoa peräkkäin tuunailua. Kaikki on hyvin pitkälle kiinni omasta olosta. Sen vuoksi en koskaan suunnittele kalenteriaukeamia pitkälle eteenpäin, koska haluan koittaa tehdä jokaisen aukeaman vastaamaan sen hetkistä oloa. Sen mukaan mitä kulloinkin tarvitsen tai haluan tuoda esille. Ja toisinaan käy niin, että siellä kalenterissa ei tosiaan ole mitään. Tai jokin kalentereista jää kokonaan vaille huomiota.

Bujo toimii mulla lähinnä päiväkirjamaisena mielialan seurantalaitteena, johon tulee kirjoitettua myös ne synkimmät tunteet. Ne hetket, kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Trackereita en ole tänne tehnyt, koska monesti ne päivän aikana olleet tuntemukset ovat niin moninaisia, että paljon helpompaa on kirjoittaa ne auki. Kevään ja alkukesän aikana ollut pahempi masennusjakso näkyy myös bujossa. Siellä ei nimittäin ole tänä aikana tapahtunut mitään. Nyt Kalenterimanian kesämiitin jälkeen jostain olen saanut energiaa myös jatkaa bujon tekemistä.

Recollectionsin rengasplanneri, jonka voitin Kalenterimanian arvonnassa, on muuntautunut olemassaolonsa aikana lopulta tsemppikalenteriksi, johon koitan kirjoittaa ja laittaa ylös pienimmätkin onnistumiset ja ne pienimmätkin asiat, joita olen jaksanut tehdä, esimerkiksi jos olen jaksanut tiskata tai viedä roskat. Tästä on tullut tärkeä tapa tässä kuukausien aikana, jotta näkee ettei ole ihan niin arvoton, kun mitä mieli välillä antaa ymmärtää.

Yksi kalenteri on vielä, joka tällä hetkellä etsii vähän tarkoitustaan, nimittäin nyt kesä-heinäkuun vaihteesta alkanut Happy Planner. Keväällä selailin nettkikauppoja ja lopulta päädyin ostamaan Happy Plannerin (Agate), kun ihastuin täysillä sen värimaailmaan. Toistaiseksi en ole tähän tuunaillut vielä kuin kaksi viikkoaukeamaa ja tämä kalenteri onkin nyt toiminut melkein pelkästään ihan perinteisenä kalenterina, johon kirjoitan kaikki menot ja muut tärkeät asiat, jotka pitää muistaa. Olen tähän myös muutamalla sanalla kirjoittanut, mitä ollaan tuon lapsosen kanssa tehty, koska lapsestani saan voimaa jaksaa tämän masennuksen keskellä.

Lopulta voisi ajatella, että tämä kalentereiden kanssa askartelu tuo itselle jonkinlaista rauhaa. Siinä kohtaa kun istuu kalenterin, tarrojen ja muiden härpäkkäiden kanssa alas ja alkaa hahmotella aukeamia, unohtaa yleensä edes pieneksi hetkeksi kaiken muun ja keskittyy vaan siihen tekemiseen. Ja jokainen hetki, jonka voi viettää ajattelematta omaa pahaa oloa, on hetki, jona voi olla ihan mitä vaan.

-Marjo

Kalenterimania on pysyvää

Olen aina ollut kalenterimaanikko tietämättäni, mutta vasta reilu vuosi sitten sain nimen tälle läpi elämän jatkuneelle rakkaudelle kalentereita, vihkoja, muistikirjoja ja listoja kohtaan. Minulla ei ole ikinä ollut tylsää hetkeä niin kauan kuin saatavilla on ollut kynä ja paperia.

Nuorempana olin lähes neuroottinen kalenterinkäyttäjä, kirjasin ylös kaiken. Minulla oli jopa läksyjä varten oma vihko, mihin listasin kotitehtävät aineittain. Ala-asteella olin heppatyttö ja näin Hevoshullu-lehdessä maailman upeimman kalenterin, johon oli lisäksi saatavilla punaiset teddykarvaiset irtokannet, joiden kannessa oli Polle-painatus. Manguin niitä äidiltäni, tein ylimääräisiä kotitöitä ja vihdoin äiti suostui ne minulle ostamaan. Varjelinkin niitä kuin kalleinta aarrettani ja kannet olivat käytössä monta vuotta.

Punaisista Polle-kansista ei netin syövereistä löytynyt kuvaa, mutta eräällä kalenterimaanikolla oli vastaavat Nalle Puhit! Kuva: Marika Pyysoja

Yläasteella käytin Karvinen-kalenteria, ehkä pääasiassa siksi että olin vanhemmalla serkkutytölläni nähnyt sellaisen, mutta kyllähän pulska lasagnea rakastava kissa ja sarjakuvastripit piristivät muistiinpanoja, sillä itse en tuolloin edes tullut ajatelleeksi, että kalenteria voisi koristella itse.

Lukiossa käytin muistaakseni tavallista Ajaston kalenteria sekä jotain koulusta saatua, mutta kumpikaan ei ollut niin kiva kuin lapsuuden värikkäät ja persoonalliset kalenterit. Jossain vaiheessa ostin parikin Paulo Coelhon kalenteria, sillä niiden visuaalinen ilme miellytti ja kiehtoi, mutta yksikin kirjoitusvirhe tai väärin tehty merkintä ja kalenteri lensi kaaressa roskiin suuren ahdistuksen saattelemana, koska en vielä tuolloin tiennyt, että virheet voi peittää washilla tai tarroilla. Koin aina valtavaa stressiä uuden kalenterin aloittamisesta ja pelkäsin virheitä todella paljon. Tässäkin asiassa huomasin aikuisuuden ikeen iskeneen lapsuuden innostukseen ja luovuuteen. Kun nuorempana sain uuden kalenterin käsiini aloin heti tehdä merkintöjä ja virheen sattuessa piirsin sen päälle tai piilotin sen jollain muulla tavalla, mutta asiasta päästiin aina yli. Siististä käsialasta olin kylläkin tarkka jo lapsena.

Moneen vuoteen minulla ei sitten ollutkaan kalenteria käytössäni ja kaipasin niitä aikoja, kun kaikki oli kirjoitettu muistiin ja arki sekä ajankäyttö olivat hallittua. Facebook ehdotti minulle ryhmiä, joihin kavereitani kuului ja näin bongasin ensimmäisen kerran sanan ja ilmiön kalenterimania. Ohitin ehdotuksen, mutta minua jäi kuitenkin vaivaamaan, mistä tuossa ryhmässä oikein oli kysymys, ja lopulta klikkasin jäsenpyynnön sisään – ja voi, mikä ihmemaa minulle avautuikaan.

Ensimmäiset viikot vain seurailin sivusta ja yritin päästä selville tuosta mystisestä koodikielestä, jota kalenteriharrastajat sujuvasti käyttivät – HP, CC, CD, bujo, personal, insertti… Kahlasin tiedostoja ja keskusteluja ja pikkuhiljaa pääsin kärryille. Todella pian selvisi, että minulle täydellinen kalenteri olisi Webster’s Pagesin Color Crush. Ehkä viehätys piili siinä, että kannet näyttivät melko samalta kuin ne rakkaat Polle-kannet nepparikiinnityksineen.

Ostinkin siis kaksin kappalein A5-kokoisia Color Crushin kansia ja niihin jos jonkinlaisia sisuksia (osa ei ollut edes yhteensopivia, mutta pakko ne oli saada), teippejä, tarroja ja koristeita. Ajattelin personalin olevan minulle liian pieni, mutta saadessani ensimmäisen A5-kokoisen kalenterin käsiini tajusin, miten iso se onkaan. Otin kuitenkin kalenterin käyttöön. Koristelin joitakin viikkoja, mutta aika pian innostukseni hiipui, sillä jokin ei vain ollut kohdallaan. Syksyllä elämäni meni aikalailla kokonaan uusiksi eikä planneroinnille ollut aikaa. Talvella innostuin uudestaan, sain ensimmäistä kertaa kalenterini näyttämään mieleiseltä ja siltä millaiselta sen ”kuuluu näyttää”. Myönnän, että välillä on iskenyt myös kateus muiden luomuksia ihaillessa, vaikka ei pitäisi, sillä tätä harrastusta jokainen toteuttaa vain itselleen. Pidin plannerin kuitenkin aina kotona, sillä tuo A5-koko tuntui edelleen liian isolta mukana kuljetettavaksi. Jossakin vaiheessa tuli taas pieni tauko, sillä asioita oli hankala enää kotona muistaa enkä kokenut plannerointia mielekkääksi, koska päivän mittaan en voinut tehdä tarvittavia merkintöjä, kun kalenteri ei kulkenut aina mukana.

Mielessäni oli jo hetken kytenyt ajatus Color Crushista personal-koossa. Ajattelin että jos kokeilisin, olisiko se sittenkin mun juttu. Sattumalta Paperinauhan verkkokauppaan oli tullut uutuuksia ja varaston täydennystä ja tilasin CC personal gold polka dotin. Kyseinen kuosi oli ainoa, joka miellytti silmääni ja osaan olla todella nirso yksityiskohtien suhteen. Kun sain personalini käsiini, tajusin, että juuri sitä olin kaivannut: laukkuun sopiva koko, ihana kuosi ja edelleen tuo tuttu ja turvallinen malli. Koin paljon puhutun kalenterirauhan tunteita, joita kuitenkin alkoi varjostaa huono omatunto siitä, mitä sitten tekisin niille kahdelle A5-kokoiselle kalenterille. Toisiin kansiin minun on ollut tarkoitus kasata diy-reseptikirja ja toisen voisin pyhittää kotiasioille, sillä tuntuu, etten omien menojeni lisäksi saa personaliin mahtumaan muuta. Saavutin taas rauhan, mutta kiitos kalenterimanialaisten live-videoiden, olen alkanut haaveilemaan myös bujosta. Olen vakuuttunut, että kalenterirauha on vain urbaanilegenda.

Kaipasin pitkään käsillä tekemistä ja jotain luovempaa harrastusta, mutta en ole ikinä ollut taiteellisesti lahjakas tai kovin musikaalinen, vaan pikemminkin leikkaa-liimaa-askartele -tyyppi, ja kalenteriharrastus on juuri sitä. Lisäksi sain elämääni järjestystä, ajankäyttöni on hallitumpaa ja stressitaso laskenut. Olen varma, että jos käytän kaksi tuntia viikossa kalenterin parissa, vapauttaa se minulta vähintään yhtä paljon aikaa joka päivä.

Olen todella kiitollinen, että löysin tieni Kalenterimaniaan. Se yhteisöllisyys ja hyvä fiilis, joka ryhmän sisällä vallitsee, on jotain todella uskomatonta. Olen saanut tältä harrastukselta paljon enemmän kuin osasin aloittaessani odottaa, sillä olen saanut jopa uuden ystävän ja tutustunut Kalenterimanian kautta moniin ihaniin ihmisiin.

Aurinkoista syksyä toivoen

Tiina L.