Koska syksy on pimeää ja sateista aikaa, kaipaan muistikirjan sivuille väriä ja elämää. Etsiessäni sopivaa piristystä sivujen tuunaamista varten löysin Muumi-paperikon. Valitsin sieltä iloisen keltaisen paperin, jossa Pikku Myy leijailee sateenvarjolla aukeamaa koristamaan.
Tein jotain ennenkuulumatonta ja revin paperikon paperin osiin. En siis koskaan aikaisemmin ole tehnyt moista, koska jossain mieleni sopukoissa olen mieltänyt paperin repimisen olevan ehdottomasti kiellettyä. Täytyy myöntää, että jouduin taistelemaan itseni kanssa hetken jos toisenkin, ennen kuin pystyin repimään paperin sopiviksi paloiksi.
Jotta en sentään liian hurjaksi heittäytynyt, tyydyin leikkaamaan Muumien mietelauseet saksilla muotoonsa. Tykkään kovasti lopputuloksesta ja sain aukeamalle kaipaamaani väriä ja piristystä. Tätä aukeamaa katsellessani olen huomannut, että se ilahduttaa minua kerta toisensa jälkeen, juuri kuten olin toivonutkin.
Ähky. Täydellinen, kaikenkattava ähky. Olen tehnyt bujoa muutaman vuoden ajan kalenterituunailun iskettyä täydellä voimalla. Se on kummallista, miten siihen asti pärjäsin mainiosti taskukalenterilla tai muutoin laukkuun sopivalla versiolla, johon kirjoitin vain tärkeät ja tarpeelliset asiat.
En tarkkaan edes muista, mistä kärpänen minua puraisi, muistan vain, että yhtäkkiä ostin itselleni vaaleanpunaisen Leuchtturmin ja Tombown sivellintusseja. Barbara Haeger inspiroi minua tyylillisesti kokeilemaan taitojani, eivätkä ne juuri minnekään olleet kadonneet. Tyyli oli helppo kopioida ja koin sen täysin itseni näköiseksi. Kalenterimaailman taikapöly laskeutui ylleni.
Piiperrykseni saivat kahden ystäväni pyytämään, josko tekisin heillekin omat kalenterit ja tottahan toki taiteilijasieluni meni onnesta kippuraan sen kaltaisesta mahdollisuudesta. Ajatelkaa, mikä luottamuksenosoitus, että erityyliset ihmiset antavat juuri sinulle vapaat kädet!
Yhtäkkiä tunsin sisälläni orastavaa tyytymättömyyttä. Jaksamattomuutta. Siirtämistä aina seuraavaan päivään; ehtiihän sitä vielä huomennakin. Mielihyvä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Hobonichi. Aina uudelleen jostakin tupsahti silmiini Hobonichi, ajatuksiin pulpahti Hobonichi. Sivuutin kasvavaa himoani, nimenomaan himoani, kyseistä kalenteria kohtaan ja hankin vain kaikkea muuta. Löytyy jos jonkinmoista bujoa, traveler’s notebookia, ostin jopa uuden Project365, koska kannet veivät sydämeni mennessään. Silti se polte ei sisällä laimentunut. Hobonichi oli saatava.
Vihdoin ja viimein luovutin ja tilasin omani. Kiljahtelin riemusta, kun paketti tuli paikalliseen postiini. Kirmasin hakemaan aarteeni kiiruusti töiden jälkeen, lähes tulkoon revin paketin paljain käsin auki ja siinä se oli. Hobonichi. Vihdoinkin rauha! Ruusukullan väriset kannet saavat suojata silmäterääni, ne olen bongannut Ajaston valikoimista ja istuvat kuin valettu. Youtuben videot erilaisista tyyleistä hyökyvät silmilleni ja katselen niitä rauhassa, tunnustellen ja etsien itseäni niistä. Vain taivas on rajana tuunailuissa, ja olen oppinut suomaan ”himoilleni” tilaa, koska saatu mielihyvä on moninkertainen, kun saat hipelöidä juuri sinun omia silmiä miellyttäviä kansia ja selailla aikaansaamaasi jälkeä.
Odotan innolla yhteistä aikaamme uuden rakkauteni kanssa, joka varmasti vaatii tottumista, mutta rakkaushan on ikuista; se vain vaihtaa kohdetta! Project365 jää ehdottomasti rinnalle, totuin siihen jo bujon rinnalla ja se tuntuu luontevalta. Washiteipit ja tarrat ovat luoneet vaihdellen pohjaa kalenterin toimiessa omalla tavallaan päiväkirjanani. Tämän vuoden 365 on saanut sivuilleen paljon sydäntäsärkevää vuodatusta ja hyviä hetkiä tuoden lohtua pimenevissä illoissa purkautuessani, mutta tarvitsin jotain uutta ja sen myös sain, täysin omasta tahdostani.
