Siisti koulupöytä houkuttelee. Otan tuolin alleni ja kaivan lukollisesta laatikosta pienen päiväkirjani: ”Rakas kukkis! En ole kirjotanut sinulle pitkään aikaan.” Uppouduin kertomaan tapahtumista läheisimmälle ystävälleni, päiväkirjalle. Aika pysähtyi. Ja sitten se vieri, ja kieri, läpi murrosiän vuoristoradat ja heitti huolella kaikki kiepit opiskelijan ihmissuhdeviidakossa. Lopulta minä putosin kelkasta asemalle vuonna 2013. Isoja asioita tapahtui elämässäni yhtenä vyörynä. Vaikka suurin osa niistä olikin positiivisia, olivat ne jälkeenpäin ajatellen kuitenkin minulle liian suuria asioita samalla kertaa. Elämä jatkui vuosi toisensa jälkeen, mutta minä olin jäänyt kyydistä. Aloin kaivata ystävääni, päiväkirjaa, jonne vuodattaa tuntemuksia ja tapahtumia. Harvoin olin jaksanut kaivaa sen esille harmitellakseni, ettei se ollut ollenkaan ajan tasalla. Toisin sanoen päiväkirjan täyttäminen oli jäänyt, koska oli vaikea hypätä elämän ehkä isompien asioiden yli niin kylmästi.
Syksyllä 2017 ajoin autolla ja kuulin pätkän radiolähetyksessä bullet journalista.”Se on kuin kalenteri, päiväkirja, muistilaput – yksissä kansissa.” Päiväkirja! Ja kalenteri! Ja itse tekeminen! Ne kolahtivat minuun. Laitoin kotona Googlen laulamaan – siitä tulikin seireenin laulua, jonka pauloissa olen ehkä lopun elämääni! Olin löytänyt itelleni uuden elämän bujoilun avulla. Google oli tuonut minut myös Kalenterimanian ovelle. Kurkistelin ensin ikkunoista, mutten uskaltautunut painamaan ovikelloa. Istuin terassille bujoilemaan.
Pikkuhiljaa aloin kiinnostua muustakin kuin värikynillä piirtelystä. Löysin tieni Teippitarhaan, josta mukaani tarttui washiteippejä ja sivellintusseja. Samaan aikaan aloin kiinnostua harrastukseen liittyvästä tuunailemisesta ja etsin Facebookista vihkotuunareita, tuloksetta. Sitten tajusin katsoa selkäni taakse. Siinä oli ovi, jossa luki: ”Kalenterimania, kalenterituunauksesta kiinnostuneet. Huom. Tervetuloa myös bujoilijat!” Aa! Siis minä! Nousin reippain mielin kainalossani bujo ja kymmenkunta sivellintussia ja soitin ovikelloa!
– ”Tervetuloa!! <3 <3 Heidi Swapp, EC, HP mini tai personal, miitti, kittejä, katteja, yksisarviset ja laiskiainen..”
– ”Joo, laiskiainen, moi vaan kaikki! -ööh, en kyllä ymmärrä mitä kieltä täällä puhutaan..”
Vaikka aluksi puuttui yhteinen kieli, tunsin tulleeni kotiin. Täällä oli niitä, jotka kirjoittivat kirjeitä ja halusivat niillä ilahduttaa toisia, juuri niin kuin minäkin! Täällä oli niitä, jotka myös bujoilivat ja kirjoittivat päiväkirjaa, ja mikä parasta paljon paljon askartelemisesta, kädentaidoista ja taiteesta kiinnostuneita, suurisydämisiä ihmisiä!
”Voi että ootte kaikki ihania!!<3 Olen kiitollinen, että tulitte elämääni!”
Nyt elämääni ja bujoiluuni kuuluu niin kitit ja katit kuin livet ja lovetkin. Pikkuhiljaa olen päässyt perille myös maniaperheen yhteisestä kielestä ja tuunailuni meinaa lähteä vähän manian puolelle.
Avaan uuden ystäväni, bujon, otan puhtaan sivun ja annan tunteideni ohjata: ”Rakas päiväkirja, en oo kirjottanu taas pitkään aikaan mutta: Oon taas kärryillä elämästäni ja se on laiffii! <3”
Rakkaudella Sarkku
Taas selaamaan kuvia. Ja löydän idean, jonka jalostan mieleisekseni. No niin, tämähän sujuu!! Inspiraatio on löytynyt. Kirjoitan aloitukseeni tilannepäivityksen. Se saa tykkäyksiä. Jatkan hullua vauhtia viivojen piirtelyä ja sivuja valmistuu mahdotonta tahtia. Nyt tuntuu taas hyvältä. Draama ohi. Kiitos