Heippa mania ja hyvää marraskuun ensimmäistä maanantaita. Täällä on syksy alkanut toden teolla ja meidän pieni perhe odottaa jo kovasti joulua. Kuka ruoan, kuka loman ja ketkä lahjojen vuoksi, siitä ei tässä postauksessa oteta vielä selvää.
Syksy ja arki haukkasi minut mukaansa niin, että happi ei välillä ole meinannut riittää. Olen paininut riittämättömyyden, epäonnistumisen ja itseluottamuspulan kanssa. Henkinen patteri pääsi kerran jo kunnolla loppumaan, kun tunsin olevani liian voimaton edessä olevien haasteiden tiellä. Onneksi työterveys otti minusta hyvin koppia ja olen päässyt kasaamaan itseäni uudestaan. Välillä kaikki mitä olen jaksanut, on halata omia lapsiani ja olla heille läsnä ja lähellä. Loppu energia onkin sitten käytetty kodinhoitoon ja siihen, että meillä on kotoa poistuessa puhtaat vaatteet.
Kun on kova innostumaan asioista mutta huono tekemään mitään valmiiksi, on soppa valmis. Todella tiedän, että pystyn ja osaan, tiedän että olen oikealla polulla ja nyt pitää vain pieni etappi kerrallaan kulkea eteenpäin. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut tarttumaan auttavaan käteen ja kertomaan haasteistani ennemmin, kuin väkisin hukuttautuisin haasteitteni alle. Yhdistelen parhaani mukaan pikkulapsiarjen, työelämän ja lisäkouluttautumisen. Joskus menee penkin alle, mutta varmaa on se, että eteenpäin puksutellaan joskus hitaammin, joskus nopeammin.
Rakas päiväkirja, en koskaan uskonut aloittavani kirjoittamista näin mutta yhtäkkiä huomaan, että näistä ajatuksien purkauksista on tullut minulle tärkeitä. Ne ovat olleet voimavara käsitellä asioita ja jäsennellä edelleen levällään olevaa päätäni.
Kevät on virallisesti täällä ja se on saman aikaan ihanaa sekä kamalaa. Nautin siitä, miltä auringon lämpö tuntuu iholla ja kuinka luonto herää talven jälkeen eloon. Samaan aikaan katu- ja siitepöly saavat astmani oireilemaan enkä nauti siitä yhtään. Alan pikkuhiljaa kyllästyä selittelemään vuotavaa nenää ja jatkuvaa aivastelua muille. Se on edelleenkin allergiaa, en vieläkään ole kipeä. Kevät tarkoittaa myös aina sitä, että olen ollut jälleen yhden vuoden lisää nykyisessä työssäni. Opiskellessani lähihoitajaksi koin vahvasti, ettei vanhustyö olisi minun juttuni ja siksi suuntauduin toisaalle. Yhtäkkiä vuosia myöhemmin huomaan, että olen työskennellyt viimeiset kymmenen vuotta muistisairaiden ikäihmisten kanssa ja edelleen nauttivani siitä. En ole koskaan kokenut minkäänlaista tarvetta tai vakavasti otettavaa halua jatko-opiskella, vaikka muut sitä minulta ehkä ovatkin odottaneet. En ole koskaan ymmärtänyt minkä takia pelkkää ammattikoulutason tutkintoa pidetään jotenkin vähempiarvoisena, vaikka usein juuri sieltä valmistuu ne ruohonjuuritason duunarit. Me, jotka teemme näkyvimmän työn huonolla palkalla. Huomaan, että tietyissä asioissa minusta on selvästi tullut mukavuudenhaluinen. Nautin vakaudesta ja jatkuvuuden tunteesta. Siitä, että tietyt asiat elämässä ovat pysyneet samana ja on jotain mihin luottaa. En kaipaa opiskelun tai uuden työn aiheuttamaa stressiä ja epävarmuutta. Nyky-yhteiskunnassa ja maailmassa itsessään on paljon epävarmuutta ihan meille jokaiselle osamme jaettavaksi.
Edellisessä päiväkirja– postauksessa kerroin kahdesta kauan odotetusta keikasta, jotka tätä kirjoittaessani ovat jo muistoissa vain. Molemmat bändeistä vetivät niin ikimuistoisen keikan, että voisin koska tahansa kokea saman uudelleen. Rakastan, siis ihan todella rakastan sitä tunnetta, kun voit laulaa mukana jokaisen kappaleen kohdalla. Eikä mikään ole hienompaa livenä, kuin se hetki, jossa kaikki yleisössä yhtyvät lauluun. Kyllä se vaan niin on, että musiikki on hyvää kuulokkeistakin, mutta livenä koettuna siinä on aina oma taikansa.
Olen useammassakin päiväkirja -postauksessa sivunnut käynnissä olevia ADHD-tutkimuksiani. Edelleen ne ovat pahasti kesken, mutta jälleen ollaan yksi askel eteenpäin. Olin tällä viikolla ensimmäisellä virallisella vastaanottokäynnillä ADHD-hoitajan luona. Käynnillä käytiin koko elämä läpi syntymästä nykyhetkeen. Saattaa kuulostaa melkoiselta yhdelle kertaa, mutta rehellisesti käynnistä jäi hyvä fiilis. Hoitaja osasi kysellä hyvin ja minä ilmeisesti myös vastatakin jotain. Pois lähtiessä sain mukaani kasan lappuja täytettäväksi seuraavaa käyntiä varten. Heinäkuussa ollaan ehkä jo hieman viisaampia taas ja kesän lopussa toivottavasti on jokin selkeys näille 99 muulle kanavalle pääni sisällä.
Keväisin terveisin, Janita V. ja ne 99 muuta kanavaa
