Tänä vuonna onnistuin tekemään koko manian aikaisen ennätykseni, sillä käytin Arkia yli viisi kuukautta putkeen. Se saattaa joillekin kuulostaa vähältä, mutta minulle se oli todella suuri ihme. Arkin myötä kotiuduin kunnolla pystynäkymiin ja aloin myös arvostamaan valmiita kellonaikoja viikonpäivien kyljissä. Löysin myös isoja palasia omasta tuunaustyylistäni.
Valitettavasti ryhmässä kävi keskustelujen myötä ilmi, että Ark on poistunut Ajaston valikoimista (ja siellä on kyllä vaikka mitä ihanaa ensi vuodelle). Hätä ei onneksi ole tämän näköinen: hankin Vihkokaupalta Putingin Muumi-aiheisen kalenterin sekä kaksi tyhjää slim-kokoista pistevihkoa. Tätä postausta varten kasasin jo uuden set-upin, enkä taaskaan tiedä yhtään mitään siitä niin kutsutusta kalenterirauhasta.
Ark on ollut minulle kaikkea: muistiinpanotilaa kahden pistevihon verran, sekä juuri minun tarpeisiini sopivan kokoinen viikkoaukeama. Nyt kun arkeni ihan oikeasti tulee uuden työn myötä muuttumaan, en oikeastaan tiedä mikä kalenteri tulee loppupeleissä toimimaan luottokaverinani.
Siihen asti, kunnes ajan kuluminen tekee minusta taas vähän viisaamman: kiitos kaikesta, rakas Ark <3
Torstaita kaikille! Jos missasitte tämän haasteen alun, niin klikatkaa tästä AJ:n postaukseen!
Oon aina sanonut omaavani kolme merkittävää idolia, jotka ovat vaikuttaneet omaan elämääni suurella tavalla. Ensimmäinen näistä tyypeistä on drag- ja meikkiartistina tunnettu Raja, joka opetti mulle itsekunnioitusta – kantamaan itseni kruunun kanssa, arvostamaan kädenjälkeäni tekemissäni asioissa, kanavoimaan asioita meikkien kautta ja elämään ylipäätään kunnioittaen itseäni. Toisena merkittävänä henkilönä listaltani löytyy David Bowie, jolta opin olemaan sinut itseni kanssa. Sen, miten on ok olla aina se outolintu, erilainen ja jatkuvasti silmiinpistävästi random. Miten on oikeastaan siistiä, upeaa ja mahtavaa olla outo, yhtään sitä häpeilemättä ja anteeksipyytämättä, ylpeänä ja omilla jaloillaan seisten. Listan kolmas henkilö pelasti mun hengen.
Mikäli yhtään seuraa mun juttuja livenä tai sosiaalisessa mediassa, tai on käynyt mun fandom-luolassa jota kutsun kodikseni, ei ole voinut välttyä kuulemasta nimeä ’Robert Downey Jr’ mun sanomana. Sen lisäksi, että arvostan kyseisen henkilön tekemää roolisuoritusta Iron Manina, on tällä henkilöllä mulle täysin oma merkityksensä valkokankaan ulkopuolellakin.
Ensimmäinen Iron Man -elokuva on aikoinaan tullut sopivasti samaan saumaan, kun olin todella huonossa paikassa itseni kanssa. Ikuisena nörttinä ja sarjakuvamaailmaan kiintyneenä tietenkin riensin juoksujalkaa sitä katsomaan, ja kyseinen filmi heitti Tony Starkin nopeasti yhdeksi lempihahmokseni mitä löytyy. Ja samalla Downeyn lempinäyttelijöiden listalleni ykköseksi.
Marvelin lyödessä huippumenestykseen RDJ:n kanssa, oli mun oma elämä yhä vähän sekaisin – ja kun sanon vähän, tarkoitan ”oh god miten mä olen yhä hengissä” -vähän. Siinä kaikessa sekasotkussa jaksoin kuitenkin roudata itseni katsomaan Iron Manista tehtyä jatko-osaa myöhemmällä vuodella, sillä mun nörtteys ja fanittaminen lyö aikalailla läpi mistä tahansa ongelmasta ykkösprioriteetiksi. Näiden elokuvien myötä aloin myös perehtymään pienesti siihen, kuka Iron Man -puvun takaa löytyvä tyyppi oikein onkaan. Lukuisten öisten googlaussessioiden ja ”pienimuotoisen” obsessoinnin jälkeen päädyin lopulta tuijottamaan kattoa epäuskoisena, yllättyneenä, hyvin pitkälti oman pohjamudan löytäneenä, mutta ennen kaikkea nyt myös inspiroituneena ja toivoa nähden.
Mikäli Robert Downey Jr, vastoin kaikkea mahdollista todennäköisyyttä, maailman kutakuinkin odottaessa herran ennenaikaista kuolemaa, pystyi kääntämään elämänsä täyteen U-käännökseen ja nousemaan sieltä pohjamudista maailman huipulle, pystyisi myös se pieni Milja omassa henkisessä ja fyysisessä katuojassaan ottamaan ison askeleen elämänsä hyväksi. Luopumaan elämäntavoista, jotka ei hyödytä ketään tai mitään, valitsemaan kerrankin elämän kuoleman sijaan.
Mikäli olisin pysynyt samassa elämäntilanteessa, mistä löysin itseni about tasan kahdeksan vuotta sitten, olisin jo todennäköisesti kuollut noin seitsemän kesää sitten. Siispä jollain oudolla, epätodennäköisellä ja itselleni tyypillisesti fandom-aiheisella tavalla RDJ pelasti mun hengen. Ihan vain koska Downey oli ja tulee aina olemaan mulle elävä todiste siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Joskus pieni toivonkipinä riittää suureen.
– Milja
P.S. Syyskuu on kansallinen parantumiskuukausi (recovery month), joten haluankin lähettää tämän postauksen myötä vilkutukset jokaiselle itsensä kanssa syystä tai toisesta kamppailevalle. Huolimatta siitä mitä on joskus ollut, on nyt, tai tulee ehkä vielä olemaan, on aina toivoa sille että elämä voittaa. Voin olla teille elävä todiste siitä, jos RDJ:n naama ei jostain oudosta syystä miellytä.
