Rakas perjantaipäiväkirja, 

mulla on jännä tapa aina ajatella ettei mun elämässä juuri mitään tapahdu – etenkin silloin kun kirjoitan päiväkirjaa. Kai se on tavallaan luonnollistakin, itse kun elää elämästään jokaisen hetken ja päivän elämä alkaa toistaa tiettyjä kaavoja eikä siksi oikein edes kiinnitä huomiota siihen mitä kaikkea sitä tapahtuukaan. Vilkaisin aiempia postauksiani aiheeseen liittyen – pääsette lukemaan ne tästä ja tästä – jotta pysyn itse kärryillä mistä olen teille viimeksi puhunut.

Muutoksia siihen ihanaan ja kamalaan arkeen on tullut, viimeksi kipuilin osittain työttömyysjakson kanssa. Tuntui raskaalta sekä edellisen työpaikan, ja erityisesti työkavereiden menetys, mutta myös se voimattomuuden tunne joka töiden hakemiseen liittyy. Melkein jokainen työttömänä ollut tietää mistä puhun, se armoton itsekritiikki, itsensä epäily ja mieletön määrä turhautuneisuutta kun niistä lukuisista paikoista joihin on hakenut, ei kuulekaan mitään. Onnekseni löysin kohtuullisessa ajassa työpaikan, joka ei ollut, eikä tavallaan ole nytkään aivan se mitä haluaisin – mutta kelpaa tähän hetkeen. Olen asiakaspalvelutehtävissä, joka on aina ollut ainakin jossain määrin mieluisaa. Tykkään ihmisistä, joten se osuus työstä sopinee mulle ihan hyvin. Koska ala on kovin erilainen kuin edellinen – hyppäsin it-alalta finanssialalle – on haastetta myös uusien laajojen sisältökokonaisuuksien opettelussa. Olen myös hiljalleen tässä muutamassa kuukaudessa alkanut sopeutua uuteen työyhteisöön! Edelleenkin on monta kertaa viikossa, jos ei aivan päivässä, sellainen olo etten tiedä mistään mitään ja oon ihan väärässä paikassa, mutta koitan muistaa että sekin on ihan inhimillistä ja kuuluu asiaan. 

Samaan aikaan kun olen joutunut taas opettelemaan armollisuutta (tää alkaa kuulostaa kohta jo kestovitsiltä, taidan puhua tästä joka postauksessa.) itseäni ja elämän realiteetteja kohtaan, näkyy samainen asia konkreettisesti myös harrastuspuolella. Yhtäaikaisesti tarvitsen planneria, niin digiä, kuin myös paperista suunnilleen henkeni pitimiksi – ja kuitenkin huomaan että mitä enemmän liikkuvia osia elämässä on, ja mitä väsyneempi olen, sen pelkistetymmältä kalenteri ikäväkseni näyttää. Ryhmä on edelleen se päivittäinen henkireikä, jota selaan tauolla hymyillen, ja jolle on illan rauhoittumishetket varattu. Silti harmittaa huomata että jotkin päivät on sellaisia että musta tuntuu etten anna itsestäni yhteisöön riittävästi. Tiedän että välillä on niitä viikkoja kun se ei syystä tai toisesta onnistu, mutta haluan vain todeta, paljonko iloa tuotte elämään silloinkin kun tuntuu että oman arjen perässä saa juosta oikein urakalla pysyäkseen siinä kärryillä. 

Onneksi vuoden vaihtuminen toi myös kauan kaivatut vapaat! Kävimme joulun pyhinä piipahtamassa puolison sukulaisilla ja vuoden vaihtumista saimme seurata ihastuttavan nelijalkaisen seurassa. Elämään on siis ehtinyt kuulua muutakin kuin arkista puurtamista – esimerkiksi todella hyvää ruokaa loistavassa seurassa. Jossain vaiheessa pitäisi kai aidosti alkaa toteuttaa myös työelämässä niitä terapiapäiväkirjan oppeja siitä ettei pingottaisi ihan niin paljon ja vaatisi itseltään töissä ja muuten arjessa niin paljon, ettei muuhun elämään enää riitä energiaa, koska Kalenterimanian yhteisöönkin jo itsessään todistaa että elämässä on paljon muitakin asioita kuin työ ja arjen harmaa.

Terveisin, Janita R.