Rakas perjantaipäiväkirja,
juuri nyt olen Islannissa. Mutta kun kirjoitan tätä, olen vielä kotona Turussa, matka on vasta ajatuksissa. En ole matkustanut vuosiin. Tai toki, olen käynyt Tukholmassa ja Tallinnassa ja matkustanut ihan kotimaassa, mutta en ole lentänyt mihinkään. Se jännittää. Rehellisesti, ensimmäistä kertaa mietin, että mitä sitten jos jotain tapahtuukin kun olen poissa? Jos rajanaapuri päättää hyökätä meille, jos minulle sattuu jotain, jos lapselle sattuu jotain? Onneksi lapsi sentään on turvallisessa ja luottavassa paikassa, sillä rakas ystäväni Linkinen on luvannut ottaa lapseni huomaansa.
Huomaan, että työ on alkanut vallata enemmän ja enemmän aikaani. Ja se on mahdollista vain, koska lapseni kasvaa ja itsenäistyy. On samalla kutkuttavaa ja pelottavaa ajatella, että enää ei mene kauan, kun hän huitelee kaupungilla ystäviensä kanssa. Pitää uskaltaa päästää irti. Onneksi minulla on työni, koska ilman sitä napanuora olisi edelleen tiukka.
Kalenterimania on perustettu, kun olin vielä kotiäiti. Tyttäreni oli hyvin pieni, hän on kasvanut askartelutarvikkeiden ja kirjapinojen keskellä. Sen lisäksi viimeiset vuotensa hän on viettänyt minun kanssani töissä. Jos käyttäisin sanaa siunattu, sanoisin nyt että olen siunattu, koska minulla on juuri tämä työpaikka. Se on mahdollistanut paljon, mutta pakko myöntää etten ihan heti keksi missä toisessa työpaikassa vastaanotto olisi ollut samanlainen, kuin täällä.
Täällä olemme osa yhteisöä, kai tätä voisi sanoa jonkinlaiseksi perheeksi. Nämä ihmiset ovat ottaneet paitsi minut avosylin vastaan, myös tyttäreni. Kun esimieheni ilmoitti, että lähden Islantiin, hän sanoi että on miettinyt lastani ja hän voi hoitaa tytärtäni reissun ajan. Ja se kertoo paljon, että hän huomioi töitäni pohtiessaan myös lapseni. Ja haluaa olla mahdollistamassa minun kasvuani. Se merkitsee minulle paljon.
Palataan matkani jälkeen,
Mira
