Rohkenen lupautua mukaan Kalenterimanian haasteeseen ohuella yhden taidepäiväkirjasivun kokemuksella. En oikeastaan ole edes selvillä siitä, mikä taidepäiväkirja on tai onko sen tekemiseen sääntöjä. Päätän, ettei minulla niitä ole muutamaa ylläpidon asettamaa reunaehtoa lukuun ottamatta: työhön tulee sisällyttää vastavärit, tuuli, ystävä sekä jotakin kierrätettyä.

Ensimmäisten kolmen viikon ajan kuulen päässäni jopa työpäivien numeronpyörittelyn lomassa jatkuvan hammasrattaiden kolinan. Luovuuskoneistoni jauhaa ideoita ja niiden toteuttamistapoja, ja lopulta olen pyörällä päästäni vaihtoehtojen paljoudesta. Välillä taas tuntuu, etten tule saamaan paperille mitään. Turhaudun täydellisyyttä tavoittelevaan puoleeni niin, että kun viimein kokoan tarvikkeet pöydälle aloittaakseni, päätän hylätä kaikki siihenastiset suunnitelmat, työskennellä vaihe kerrallaan ja antaa työn tehdä valinnat puolestani.

Taustaksi haastetyölleni valitsen edellispäivän kiinalaisateriasta jääneen Foodoran paperikassin. Tarkoitukseni on liimata valmis työ uuteen pahvisivuiseen albumiin, jonka juuri ostin taidepäiväkirjasivujen säilytykseen. Revin ja poltan työn reunat ja savustan samalla suuren osan kodistamme. Moiseen keittiöpyromaniaan suosittelen muille tulitikkujen sijaan sytkäriä tai muuta mekaanista sytytintä sekä tehokasta tuuletusta. Reunat poltettuani rypistelen taustapaperia, sillä ajattelen, että ryppyinen tausta saattaisi näyttää hauskalta ja elävältä albumiin liimattuna. Poltettu reuna näyttää vaatimattomalta, joten seurailen reunaa mustalla tussilla.

Reunat käsiteltyäni on vastavärien vuoro. Minua on viime aikoina kiehtonut oranssin ja violetin liitto, joka on tuttu 80-luvun ulkohaalaristani, ja vaikka pikainen väriympyrän vilkaisu tuottaa tuloksen, että oranssin vastaväri on itse asiassa sininen ja violetin keltainen, pysyn itsepintaisesti valitsemassani väriparissa. Tässä kohdassa työskentelyäni joudun pettymään: sivellintussin väri ei kasteltuna levitykään huokoisella paperilla kuten kalenterissa, vaan imeytyy paperiin. Jatkaminen tuntuu vaikealta. Työn läpi imeytynyt vesiväri näyttää paljon kiehtovammalta, ja mietinkin hetken, kääntäisinkö paperin toisin päin. Foodoran aniliininpunainen painatus kuitenkin häiritsee liikaa. Ehkä tilanne on vielä pelastettavissa toisella tavalla.

Seuraavaksi kaivan esille aikakauslehtiä ja aiemmin talteen keräämiäni lehtileikkeitä. Saan koottua leikkaamistani sanoista ja lauseista jotakin, mikä muistuttaa runoa ja kuulostaa korvissani kauniilta ja oikealta. Löydän myös toivomani ystävykset sekä heidän sisäisiä maailmojaan yhdistävän avaruuden, josta syntyy polku heidän välilleen, toistensa luo kuljettavaksi. Tässä merkitysten ja oivallusten vaiheessa syntyy ihana flow-kokemus, joka kannattelee minua työskentelyn loppuun saakka.

En ole koskaan aiemmin piirtänyt tai maalannut tuulta. Piirrän sen pyörteet mustalla ja valkealla. Huomaan samalla, että työ näyttää vielä tyhjältä; se kaipaa selvästi vielä muutakin. Haluaisin taustaan tekstuuria, mutten löydä kodistamme mitään, mitä voisi käyttää tekstuurileimasimena. Päätän siis jatkaa niillä tarvikkeilla, jotka minulla on. Seuraan kapeakärkisillä kuitukynillä työn värejä ja muotoja ja saan luotua taustaan hieman syvyyttä ja elävyyttä. Lopuksi leimaan sinne tänne muutamia sydänkukkasia ja värittelen niitä satunnaisesti. Valmis työ lunastaa paikkansa albumista, joka toivottavasti tulevaisuudessa pursuilee sen seuraajista.

Mitä tähän haasteeseen osallistuminen opetti minulle? Todellinen, toteutusasteelle yltävä luovuus tukahtuu liiasta suunnittelusta. Heittäytymistä ei opi heittäytymättä. Näennäinen epäonnistuminen voi johtaa hyvään, vaikkakin aiotusta poikkeavaan lopputulokseen. Se voi myös synnyttää kokonaan uuden idean: jos huokoisen vesivärimaalauksen etupuoli ei miellytä, kenties nurjalta puolelta voikin löytyä jotakin kauniimpaa ja kiehtovampaa. Nämä oivallukset ovat tietenkin sovellettavissa muuhunkin elämään. Jos koen pettymyksen, näkökulman vaihtaminen voi auttaa kokemaan tilanteen toisella tavalla tai jopa löytämään jotakin uutta menetetyn tilalle. Aprikoin jo, minkähän oivalluksen äärelle seuraava taidepäiväkirjasivuni minut johdattaa.

Miia