Rakas perjantaipäiväkirja,
Mun on todella vaikea kirjoittaa tätä. Mietin tälläkin hetkellä melkein kyyneleet silmissä, että mitä mä voisin tähän kirjoittaa. Luen muiden kirjoittamia postauksia ja vertaan itseäni niihin. ”Ei mulla ole mitään kirjoitettavaa tai sanottavaa.” Mä olen ollut koulukiusattu ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle luokalle asti ja se on jättänyt jäljen. Todella syvän sellaisen, jonka takia vertailen itseäni toisiin, vaikka ei pitäisi. Välillä elämä on helpompaa ja se jälki on vain haalea arpi, mutta välillä se on taas, kuin juuri ruven kehittänyt haava ja pienestäkin kolhaisusta aukeaa uudelleen.
Mun kiusaaminen on ollut aina henkistä. Nimittelyä ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä ala-asteelta asti. Eikä kukaan koskaan puuttunut siihen. Olin niin hyvä piilottamaan sen, että edes mun vanhemmat eivät tienneet siitä. En vieläkään tiedä miksi en koskaan kertonut siitä kenellekään. Sen takia mun on nykyään vaikea luottaa ihmisiin tai löytää uusia ystäviä. Kalenterimanian kautta olen saanut elämääni ihania ihmisiä.
Muistan, kun aloitin lukion. Koulussa, jossa suurin osa oppilaista oli tyttöjä. Ahdistuin, palasin koulusta kotiin joka päivä itkien pahaa oloa ja monesti puhuin pitkiä puheluita kaverin kanssa, joka oli mennyt toiseen lukioon. Hän suostutteli minut vaihtamaan koulua, samaan kuin hän. Siellä koulussa oli enemmistö oppilaista poikia, koin olon jollain tapaa helpommaksi. Kävin lukion läpi ja kirjoitin ylioppilaaksi. Meillä oli kaveriporukka, jonka kanssa hengailtiin aina koulussa. Vapaa-aikaa ei kyllä pahemmin vietetty yhdessä, sillä minä ja kaverini ei oltu aivan samanlaisia kuin muut samanikäiset. Me ei oltu joka viikonloppu bilettämässä eikä meitä nähnyt koskaan koulun tupakkapaikalla. Jäätiin tavallaan porukan ulkopuolelle, vaikka meidät kuitenkin otettiin mukaan yhteisiin juttuihin, kuten risteilyt jne. Silti oli vaikea luottaa. Muistan, että aina välillä mietin ”puhuukohan noi musta pahaa selän takana?”, koskaan en mitään kuullut, mutta aikaisemmat kiusaamiskokemukset olivat jättäneet jäljet.
Nyt jo kahdeksan vuotta työelämässä olleena ei töissä ole koskaan tullut tunnetta, että selän takana puhuttaisiin pahaa tai vastaavaa. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja heihin luottaminen on silti edelleen hankalaa. Osan ihmisten kanssa voi olla pinnallisella tasolla ystäviä, mutta heidän kanssa ei voi tai pysty puhumaan vakavista tai mieltä painavista asioista. Onneksi elämääni on Kalenterimanian kautta päätynyt ystäviä, joiden kanssa voi puhua asioista. Silti menneisyyden arvet välillä saavat miettimään ja kokemaan ulkopuolisuutta.
Kalenterimania on yhteisönä tuonut paljon ihmisiä saman harrastuksen ympärille ja on helppo kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä jakaa omia askarteluja ihmisille, jotka ymmärtää tätä harrastusta.
