Rakas perjantaipäiväkirja,
Viimeksi kun kirjoitin, oli maaliskuun alku ja haaveilin keväästä odottavaisin mielin. Kevät tuli kuitenkin tänä vuonna todella hitaasti kaikkine takatalvineen ja vaihtelevine säineen. Sen lisäksi sain huomata kantapään kautta, että jos alkuvuosi kerkesikin jo olla raskas, seuraavat pari kuukautta vasta sitä olivatkin. Elämässä tapahtui yhtäkkiä liikaa kaikenlaista yhtä aikaa ja oma mieli ja jaksaminen laitettiin todellakin koetukselle.
Voisin sanoa kulkeneeni viimeisen kahden kuukauden aikana läpi yhden elämäni traumaattisimmista ja vaikeimmista ajanjaksoista. Tuntui kuin olisin kadottanut itseni hetkeksi, kun en oikein saanut kiinni mistään. En pystynyt käymään urheilemassa enkä myöskään saanut tartuttua kalenteriin, jos hätäisiä lyijykynämerkintöjä ei lasketa. Elämä oli hetken aikaa pysähdyksissä.
En kuitenkaan halua keskittyä sen enempää siihen, miltä se kaikki tuntui, vaan siihen, miltä minusta tuntuu nyt. Pikkuhiljaa huomaan, että elämä alkaa jälleen voittaa. Urheileminen kiinnostaa taas ja odotan innolla seuraavia treenejä. Kalenterin aiemmin tyhjyyttään ammottavat aukeamat ovat alkaneet hiljalleen täyttyä. Tuntui todella merkittävältä ja suurelta saavutukselta, kun joskus viikko sitten tajusin kalenterini olevan jälleen ajantasalla.
Nyt kun pohdin tätä kaikkea, tajuan hyvin, miten aika oikeasti vie eteenpäin ja pikkuhiljaa parantaa, vaikka menneisyyden ikäviä kokemuksia se ei pyyhikään pois. Suru ja menetyksen kokemus muuttavat muotoaan ja niiden kanssa oppii elämään osana arkea. Loppujen lopuksihan kaksi kuukautta on aika lyhyt aika ihmisen elämässä, vaikka kriisin hetkellä tuntuukin siltä, ettei se paha olo mene pois ikinä. Minulle tämä kevät onkin opettanut sen, että ihmismielellä on ilmiömäinen kyky selviytyä ja korjata itseään. Joskus se tapahtuu nopeammin, joskus taas hitaammin. Ja se onkin tärkeä muistaa, että ei ole olemassa mitään aikaa, jonka jälkeen kaiken täytyisi taas olla ”normaalia” ja arjen samanlaista kuin ennen. Jokainen käsittelee asioita omaan tahtiin.
Nyt olen taas pikkuisen toiveikas. Ehkä seuraavan kahden kuukauden päästä pysähdyn jälleen katsomaan taaksepäin ja huomaan, että olen taas päässyt hieman eteenpäin. Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. Kyllä se kesäkin siellä jo melkein nurkan takana kolkuttelee!
-Carita
