Heipsu! Täällä kirjoittaa erään kalenterimanialaisen (siksi te kai itseänne kutsutte) sisko. Joitakin vuosia harrastusta sivusta seuranneena oon ihmetellyt useammin kuin kerran sitä, miten mun sisko muuttuu, kun puheeksi tulee hänen harrastuksensa. Tässäpä siis muutama huomio, mitä olen hölmistyneenä seurannut vierestä.
Ensimmäisenä mieleen tulee asia, joka on sellainen, johon törmää osapuilleen joka ikinen kerta, kun edes erehtyy pyytämään lainaan vaikka ihan kynää. Eteen ilmestyy aivan tuhoton määrä vaihtoehtoja, kun olisi tosiaan voinut vaan ojentaa sen lähimmän kynän. Ei kuulemma voi, koska jotain käytetään juuri siihen tähän tai tuohon. Kappas kun ei ainoastaan tiettynä päivänä vuodessa… Samanlainen reaktio on myös, kun pyytää suositusta ihan perus kalenterista tai muistikirjasta. Ei sellaiseen mun näkökulmasta tarvitsisi saada kahtakymmentä vaihtoehtoa, saati että aloitetaan sellainen ristikuulustelu käyttötarkoituksesta ja ominaisuuksista, joista parhaimmillaan ei ole koskaan kuullutkaan! Välillä tulee mieleen yrittääkö sisko tahallaan aiheuttaa päänsäryn. Jos luento halutaan, sitä pyydetään – paitsi ilmeisesti meidän perheessä, jossa sellaisen saa haluamattaan.
Toisinaan huvitutuneisuutta ja mielenkiintoisia tilanteita kalenteri / paperiharrastajan läheisenä aiheuttaa myös täysin normaali kyläily puolin ja toisin. Omaan kalenteriin ilmestyy aina toisen vieraillessa tarra tai kuvioteippiä ja vastaavaa. (toim. huom. washi lienee haettu termi) Tuleepahan jotain ilmettä omaa kalenteriinkin, mikä on sinällään piristävää.
Huomaa myös, että vuosia harrastaneen ja kalenterikoristeluun hurahtaneen kanssa löytää kotikaupungistaan pakollakin uusia paikkoja. Kuten erikoisliikkeitä – joista luonnollisesti oletetaan jokaisen olevan tietoisia missä ne ovat, mitä sieltä saa ja kuka paikan omistaa. Hauskaa siinä on, että siskoni tietää tasan tarkkaan mitä tarvitsee, vaikka kaikki näyttää samalle. Askartelukaupat ja muut erikoisliikkeet ovat minusta kyllä tosi ihania ja viihdyn niissä itse myös, mutta en ehkä niin kauaa, kun siskoni. Ja itse hirmu pihinä ihmettelen miten paljon rahaa menee kaiken maailman kyniin ja tarroihin. Mutta onneksi ne rahat menee pienille yrittäjille kivijalkamyymäöihin.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä: luoja sitä askartelukaman määrää! Voisi kuvitella sillä määrällä perustettavan oman erikoisliikkeen tai täytettävän ainakin kaksi kirppispöytää.
Ihanaa ja rauhallista joulun aikaa!
– Erään maanikon sisko