Talvi on ollut luminen ja kaunis, minkä vuoksi lyhkäisiä päiviä ja pimeyttä on tällä kertaa jaksanut jotenkin erityisen hyvin. Varsinkaan marraskuu ei tuntunut minulle niin pahalta kuin useampana aiempana vuonna, vaan suorastaan nautin talven fiilistelystä, kynttilöistä ja tunnelmasta.
Nyt vuodenvaihteen jälkeen on kuitenkin selvästi mieleen hiipinyt hyvin vahvana kaipuu keväästä. Tammikuu on tuntunut kovin pitkältä, vaikka lumesta ollaan saatu nauttia edelleen ja päivät ovat alkaneet hiljalleen pidetä. Mieli on selkeästi jo askeleen edellä, ja mielelläni kelaisinkin aikaa esimerkiksi maaliskuuhun. Ehkäpä tämä onkin juuri se kaikkein suurin ongelma Suomen talvissa. Ei se, että niitä on, vaan se, että niillä on välillä taipumus tuntua ihan ekstrapitkiltä.
Huomaan kevätkaipuun näkyvän myös tekemisissäni. Marraskuu on tyypillisesti näyttäynyt kalenterissakin tummana, joskus jopa vähän synkkänä. Se on sisältänyt paljon avaruutta ja tähtiä sekä mystiikkaa. Talvisten koristeisen kulta-aikaa minun kalenterissani on selvästi joulukuu. Nyt vuodenvaihteen jälkeen olen huomaamattani siirtänyt kalenteriakin valoisampaan ja hempeämpään suuntaan. Tummat värit ovat vaihtuneet pastelleihin ja avaruusteeman sijasta kalenteria koristavat kukkaset.
Tuntuu vähän hullunkuriseltakin, että ulkona on vielä täysi talvi päällä, mutta kalenterini on yhtä kukkaloistoa ja hempeitä värejä. Ehkäpä se on kuitenkin jokin mielen keino yrittää viestiä, että hei, jaksa vielä hetki. Ollaan selvästi jo menossa parempaan suuntaan, mutta ihan vielä ei olla perillä.
Joskus ajattelin, että kalenterin täytyy vastata vallitsevaa vuodenaikaa. Nykyään ajattelen, että sen täytyy vastata juuri sitä fiilistä, mikä itsellä milloinkin on. Vaikka se sitten tarkoittaisi kukkaniittyjä keskellä tammikuun kovimpia pakkasia.
Kivaa alkanutta vuotta ja kevään odotusta kaikille,
Carita