Hei! Viimeksi kirjoittaessani kerroin koulukiusaamisesta nuoruudessani ja siitä millaiset arvet se on jättänyt. Palataan ihan pikkuisen vielä tuohon aiheeseen, sillä se vaikuttaa varmasti aina ja ikuisesti elämääni. Minulla ei ole koskaan ollut montaa ystävää ja vaikka niitä on Kalenterimanian kautta löytynyt lisää, asumme valitettavasti eri puolilla Suomea. Siitä syystä ei tuosta noin vain sovita, että hei mennään leffaan tai shoppailemaan. Kyllä minulta löytyy ystäviä ja kavereita myös lähempää, mutta olemme aivan erilaisissa elämäntilanteissa ja aina ei ole mahdollisuutta noin vain ottaa ja lähteä. Tästä syystä olen joutunut opettelemaan asioiden tekemistä yksin. Asioiden tekeminen yksin on aivan eri asia, kuin olisi yksinäinen. Se on silti ollut itselleni haastavaa koulukiusaamisen takia, sillä se on upottanut päähäni ”mitähän toikin ajattelee” -ajatukset. Niille ei pitäisi antaa tilaa, mutta alkuun se oli haastavaa. Nykyään menee paremmin.
Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että tänä kesänä olen tehnyt yksin kaksi pientä reissua kotimaan sisällä. Tämä on itselleni iso juttu, sillä myös uudet ja tuntemattomat tilanteet ahdistavat. Ensimmäinen tämän kesän reissuista suuntautui Poriin, jossa itseasiassa tavattiin meidän Kalenterimanian kautta tutustuneen porukan kanssa. Jäin kuitenkin yksikseni Poriin pyörimään ja olin varautunut jäämään yöksi, koska inhoan pitkiä ajomatkoja. Kaksi kertaa kolmen tunnin mittaiset ajomatkat olivat vain liikaa yhdelle päivälle. Menin siis hotelliin ja vietin toisenkin päivän Porissa. Tein kaikkea kivaa, eikä tarvinnut välittää kenenkään toisen aikatauluista. Toinen reissu suuntautui Kotkaan (jossa olen nytkin tätä kirjoittaessani). Olen aina jotenkin olettanut, että tänne olisi (Helsingistä) pidempi matka. Tänne ajoikin vain reilussa tunnissa. Varasin itselleni hotellin kahdeksi yöksi ja olen nämä päivät mennyt ihan fiiliksen mukaan. Olen tehnyt juuri sitä mitä mikä sillä hetkellä tuntuu kivalle.
Aina ei ole ollut näin helppoa. Ensimmäisiä kertoja päässä pyöri ajatukset ”noi varmaan ajattelee, että mulla ei ole ketään kenen kanssa tänne tulla”, ”kaikki tuijottaa” ja monen monta muuta ajatusta. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan omaa aikaa ja mahdollisuutta tehdä asioita juuri siihen tahtiin kuin itse haluaa. Ei tarvitse kysellä keneltäkään mitään, eikä mennä toisen tahdissa. Itse rakastan valokuvata ja saatan uppoutua semmoiseen kuplaan, etten huomaa edes ajankulkua. Se voisi olla matkakumppanille tylsää, jos meillä ei olisi samoja kiinnostuksen kohteita. Siksi on ollut tärkeää oppia olemaan myös itseni kanssa.
Tie on ollut tähän pisteeseen omassa päässä hankala, mutta todellakin sen arvoinen <3
~ Laura H.