Olen aina rakastanut piirtämistä ja maalaamista, mutta kuten monille rakkaille harrastuksille käy, arjen tahdin kiihtyessä ne tuppaavat jäämään paitsioon, jos ei niille tietoisesti tee tilaa. Omia laskuja maksellessa ehti vierähtää melkein vuosikymmen jona en juurikaan tarttunut kynään tai siveltimeen työ- ja kouluhommia lukuunottamatta. Muuttipa sinä aikana kotiini koirakin, mikä asetti omat raaminsa vapaa-ajan tekemisille.
Kun koronaviruksen myötä edessä oli odottamaton työttömyysjakso ja vapaa-aikaa enemmän kuin ehkä ikinä ennen elämässäni, tartuin siveltimeen hyvin pian. Piirtämisestä ja maalaamisesta tuli taas tiivis osa arkea. Oli nautinnollista voida yhtäkkiä piirtää lähes määrättömästi, kunnes rajoituksia purettaessa työarki alkoi pikkuhiljaa valua takaisin päiviin. Töiden määrän lisääntyessä huomasin lipsuvani taas siihen, etten piirtänytkään päivittäin, ei tullut tartuttua siveltimeen kun tiesi ettei ehdi kunnolla paneutua siihen mitä haluaisi saada aikaiseksi. Meni päivä, toinen ja yhtäkkiä en ollutkaan piirtänyt viivaakaan viikkoon, sitten kahteen. Nujertuneena mietin, tähänkö sitä taas tultiin.
Samaan aikaan kun olin piirtänyt innoissani päivästä toiseen, olin kuitenkin tutustunut pikkuhiljaa myös journaleiden maailmaan. Bujosta kuulin ensimmäisen kerran jo vuosia sitten ystävältäni, ja ajatus oli jäänyt kytemään jonnekin takaraivoon. Tarkoituksellisuus puhutteli. Journaloinnissa myös lukemattomat kauniit muistikirjat, yhteisöt ja innostunut luova tekeminen sekatekniikoin vetosivat kaltaiseeni luonnoskirjalohikäärmeeseen, mutta samaan aikaan valinnanvaraa oli liikaa: kotona oli jo monen kokoista luonnoskirjaa, eri tekniikoita varten omansa, tietysti.
Tekisinkö pastelliliiduilla, vai kenties värikynillä? Oli dip pen ja kuitukärkisiä tusseja, vesiohenteisia sivellintusseja ja tietysti ne kotioloissa kätevät akryylit.
Vapaa-aikaa ollessa enemmän valinnanvara oli tuonut iloa, nyt se aiheutti lähinnä ahdistusta. Ehtisinkö maalata jotain loppuun ennen kuin oli aika iltatoimiin? Niinpä listasin itselleni, mitä todella halusin saavuttaa ja pyörittelyn ja karsimisen jälkeen vastaus oli lopulta yksinkertainen: halusin piirtää ja halusin tehdä sitä päivittäin. Oli vain laskettava omia odotuksia, kun samaan aikaan omassa arjessa vanheneva koira tarvitsi entistä enemmän läsnäoloa ja olin ehtinyt aloittamaan uudet opinnotkin töiden oheen. Mitä jos koira haluaakin tänään leikkiä, prioriteetti kun oli, tai tänään on hyvä päivä ja koko ilta meneekin ulkona? Samaan aikaan haaveilin kaniista aukeamista journalissa, johon tallentaisin elämän merkittäviä hetkiä.
Yllättävää kyllä vastaus löytyi uudesta kirjasta, kyllä vain. Vielä yksi luonnoskirja lisää ei ollutkaan liikaa.
Olin törmännyt bujosomea scrollaillessani My Mellow Daysin Rêveriehen. Paksua vesiväripaperia bujossa. Hempeän lempeä tyyli ei ollut täysin ominta itseäni, mutta salvian vihreä kansi oli jäänyt mieleen ja paperia oli kehuttu paljon. Pistesivuinen kirja tarjosi myös alustan helpomman kirjoittamisen mahdollisuudelle. Päätin, että ensijournalini olisi ”yksi kuva päivässä (tai jotain muuta luovaa)” Ei kun kirja tilaukseen.
Kirjaa odotellessani pikkuhiljaa kartoitin päivieni sykliä, milloin olisi itselleni paras hetki piirtää, millainen tekniikka on itselleni kaikkein luontevin. Kynnyksen piti olla niin matala, ettei se vaatisi juuri mitään tapahtuakseen myös kaikkein hektisimpinä päivinä. Koska en ole tippaakaan aamuihminen aamujournalointi ennen töitä ei ollut mahdollisuus. Totesin, että paras hetki oli illalla, juuri ennen nukahtamista. Koira käpertyneenä kylkeä vasten illalla oli hyvä hetki rauhoittua piirtämään jotain päivästä. Tai mitä ikinä tekikään mieli. Yksi pieni kuva per päivä, ja viikon pitäisi mahtua samalle sivulle, korkeintaan viikko saisi aukeaman itselleen. Pieni tila asetti tiukat raamit joten ei tullut painetta tehdä jotain Isoa Ja Mahtavaa. Kirja ja tarvikkeet mahtuisivat pieneen pinoon sängyn viereen ikkunalaudalle.
Ensimmäiset puoli vuotta piirsin lopulta suoraan pääasiassa tussilla luonnostelematta, jotta pääsisin yli tarpeesta saada aikaiseksi viimeistely Oikea Teos. Tämä oli päiväkirja, ihan kuten lapsena. Tosin tällä kertaa sen sijaan että kirjoittaisin rivi kaupalla tekstiä summaisin päivän yhteen pieneen luovaan spurttiin. Vain omille silmille tarkoitettuna. Viikonloppuisin saatoin väritellä viikon aikana piirtämiäni kuvia samalla kun join aamukahvia sängyssä. Taas sama juttu, mahdollisimman helposti: säiliösiveltimet ja Derwentin Inktense studio pannut. Helppo tehdä sängyssä, väriskaala valmiiksi sen verran laaja ettei sävyjä ole pakko edes sekoittaa.
Pikkuhiljaa kokeilin myös erilaisia teemoja. Ihan alkuvuodesta oli neljän viikon superkiire, joten piirsin yhdelle sivulle viikosta toiseen ”kasvot, katsomatta paperiin”. Toisena viikkona kuvasin kuluvia päiviä ”taikajuomapulloina”. Oman aukeamansa sai Fourth wing, kun kuuntelin sitä koiran kanssa tehdyillä kävelylenkeillä iltaisin. Valtaosan päivistä täytin silti pikaisilla luonnoksilla vieressäni nukkuvasta Pienestä Lohikäärmeestäni.
Vuoden lähestyessä loppua olen tainnut yhteensä jättää piirtämättä alle kymmenenä päivänä. Joinain iltoina olen ollut niin väsynyt, etten ole sänkyyn päästyäni edes muistanut kirjan olemassa oloa. Yhtenä iltana koira halusi suoraan kainaloon nukkumaan, olkavarsi koiran tyynynä päätin suosiolla jättää piirtämättä. Muutama päivä jäi välistä sairastaessa. Kaikkinensa näin joulukuun alkaessa on todettava, että kuva päivässä on ollut ihan mahtava kokeilu. Vaikka ajattelinkin alussa, että projektista tulisi enemmän perinteisen päiväkirjan kaltainen ja jollain tapaa hieman monipuolisempi sisällöltään olen ylpeä siitä, että onnistuin pysymään tavoitteessani. Se on oman elämäni näköinen. Unohtamatta sitä miten paljon iloa on tuonut tieto siitä, että jokaiseen pävään on varattu pieni hetki luovuudelle. Kuva päivässä journalointi on ollut hyvä motivaattori myös iltaisen doomscrollailun välttämiseen, joten aion ehdottomasti jatkaa tapaa. Tällä hetkellä kirjasta on vielä hieman yli puolet jäljellä, joten jatkan vuoden 2025 samaan kirjaan kuluvan vuoden perään, vaikka arjessa tulevaisuudessa onkin enemmän tilaa piirtämiselle. Oma kädenjälkeni on kehittynyt vuoden aikana, vaikka piirtämisharjoitukset ovat olleet pieniä ja sille omistetut hetket lyhyitä. On ollut huippua huomata, miten myös oma ajattelu mukautuu, kun hyväksyy että joskus todella vähän on tarpeeksi.
Iso kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän piirtämisenkaipuisen, ensimmäisen blogipostaukseni!
Luonnoskirjalohikäärme Inga