Heipä hei! Eipä ole pitkä aika, kun viimeksi kirjoittelin päiväkirjapostausta. Edelleen on väsymystä ilmoilla, mutta ehkä hieman paremmin olen jaksanut. Ainakin noin yleisesti ottaen, mutta muutokset ja ennakoimattomuus tuottavat haasteita.
Kuten esimerkiksi autoni hajoaminen. Tuntuu aivan maailmanlopulta. Tilanne, jota en voinut ennakoida ollenkaan ja joka pakotti minut niin paljon oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ensinnäkin autoni hajosi keskelle risteystä. Onneksi ei vilkkaaseen risteykseen, mutta liikennettä kuitenkin oli. Sain lopulta autoa liikkeelle vielä sen verran, että sain sen sivuun bussipysäkille. Sitten täytyi soittaa ensin töihin, että myöhästyn ja vakuutusyhtiöön hinausta tilaamaan. Oli aivan kamala ilmoittaa töihin, että tulen joskus kun saan tilanteen selvitettyä. Ja sitten se vakuutusyhtiö puhelu, asiakaspalvelija oli todella mukava ja ystävällinen, mutta se ei siltikään helpota puheluiden soittamista. Inhoan puheluita, siis yli kaiken, inhoan soittaa yhtään mihinkään. Mieluiten aina asioin chatillä tai jopa vaikka paikanpäällä, mutta puhelut ovat kammottavia. Ylitin, kuitenkin itseni ja soitin kaikki tarvittavat puhelut. Mutta sen jälkeen meinasi tulla kyllä itku.
Myöhemmin sain tietää, että autoni on korjaamolla ainakin kaksi viikkoa. Sen jälkeen tuntui, kun vapauteni olisi viety kokonaan. Oma auto on merkinnyt mulle aina vapautta liikkua milloin vaan ja missä haluan. Vaikka Helsingissä julkinen liikenne on todella kattava ja hyvä, on silti aina aikataulujen varassa ja joku vuoro saattaa jäädä ajamatta. Omalla autolla voin mennä vapaasti. Loppujen lopuksi liikun autolla vähän, silti kun se mahdollisuus viedään pois tuntuu aika kamalalta. Mullakin on kutenkin ollut auto vuodesta 2013 asti.
Varmasti kaksi viikkoa menee lopulta tosi nopeasti, mutta välillä vaan vastoinkäymiset saa kaiken tuntumaan todella vaikealta.